Sairaalamaailman kummallisuuksia

 

Aina ajoittain törmään työssäni kummallisuuksiin, joiden ymmärtäminen vaatii enemmän, kuin mitä minulle on selvästi annettu. Nämä kummallisuudet eivät suinkaan liity varsinaisesti potilastyöhön, vaan esimerkiksi tiloihin, puhelinliittymiin tai henkilökunnan vessan toimivuuteen.

Työssämme teemme paljon puhelimella töitä, niin kuin varmasti voit ajatella näin olevankin. Työpuhelin on niin olennainen osa työtämme, että sen jos minkä olettaisi toimivan moitteettomasti, Se on sen sijaan omituista, että puhelinuudistuksen jälkeen meni useampi kuukausi, että saimme työpuhelimiimme tarvittavat toiminnot, joilla puhelimia voi käyttää niille kuuluvalla tavalla. Palvelun uudistuksen myötä tukipalvelut olivat ruuhkautuneet, ymmärrän tämän kyllä. Jos ajattelen niitä työtunteja (kyllä, voidaan varmasti jo laskea tunteja), joita olen käyttänyt saadakseni nämä työpuhelimet toimimaan, on vaikeaa ymmärtää, että niiden toimintakuntoon saattaminen on vienyt näin pitkän ajan. Mistä tämä aika on ollut pois? No tietenkin siitä tärkeimmästä eli potilastyöstä.

Välillä voi olla vaikeaa muistaa, että me hoitohenkilökuntakin olemme ihmisisä ja meillä on tarpeemme, kuten vessatarpeet 😊 Osastolla, jossa työskentelemme, on vessan putkistossa rakennusvirhe. Vessat eivät kestä normaalia eritystoimintaa, vaan menevät vähän väliä tukkoon. Ei siinä mitään, nyt meillä on jo putkimiehelle suora puhelinnumero, joka käy vessat avaamassa noin joka toinen viikko, sen verran ne normaalia vessa toimintaa kestävät. Se, että teemme työpyyntöjä tai käymme muissa yksikössä perustarpeillamme toki, vie aikaa vähän enemmän ja mistä tämäkin aika on pois? No siitä tärkeimmästä eli potilastyöstä.

Sairaalamaailman seinät eivät ole oikein pysyneet perässä toiminnan kasvun kanssa. Tiloista käydään kovaa kisaa ja uskoisin, ettei missään meidän sairaalan alueella ole neliötä, jonka hyödynnettävyyttä ei ole tarkkaan mietitty. Välillä toiminnot vaativat molemminpuolista joustamista, jotta tarvittavat toiminnot saadaan järjestettyä. Yhteistyössä on haasteita koska toimintoja tarkastellaan omien tarpeiden kautta, joka tietysti on ymmärrettävää. Mutta kun tullaan siihen, että toisen yksikön tekemää työtä ei oikein ymmärretä tai sitä ei osata arvostaa, aiheuttaa se väistämättä ristiriitoja, pahimmillaan se johtaa siihen, että huomio keskittyykin seiniin potilaan sijaan.

Onko tämä purnausta pahasta mielestä, on se sitäkin. Meillä on erinomaiset esimiehet ja yksiköiden johtajat, jotka yrittävät mahdollistaa parhaimmalla tavalla työmme sujuvuuden, sen tekemisen turvallisesti säädettyjä lakeja ja normeja noudattaen. Kaikkeen eivät kuitenkaan hekään pysty vaikuttamaan kuten rakennusvirheisiin, tai puhelintuen haasteisiin tai kasvavaan tarpeeseen saada toimivia tiloja (onneksi tämän suhteen on valoa näkyvissä, kun uusi lisäsiipi valmistuu 😊).

Teemme tätä työtä potilaidemme vuoksi, haluamme tarjota heille parasta mahdollista hoitoa. Tässä työssä tarvitsemme yhteistyötä, niin tilojen toimivuuden kuin käytänteidenkin osalta. Jos katsomme tätä yhdessä tehtävää työtä vain oman navan kautta tai minäkeskeisen maailman kautta, syntyy kupruja, pahansuopaisuutta ja pahaa verta ja missä tämä pahimmillaan näkyy? No siinä tärkeimmässä, potilastyössä.

Se minkä vuoksi nämä toimimattomat asiat tai toimimattomat käytänteet kiukuttavat johtuvat siitä, että hoitoalalta on eläköitymässä henkilöstöä runsaasti lähivuosien aikana ja ammattilaisia ei ole riittävästi vastaamaan tähän vajeeseen. Meidän alalla tarkastellaan ja keskustellaan nyt jatkuvasti työtehtävistä (mitä kuuluukin tehdä). Mitkä tehtävät kuuluvat sairaanhoitajalle, sihteerille, mitä palveluita voidaan digitalisoida ja missä toiminnoissa on päällekkäisyyksiä. Tässä keskustelussa me ammattilaiset olemme myös itse avainasemassa. Siinä missä organisaatiorakenne tarkastelee palveluverkkoja, tarkastellaan myös erilaisia toimintatapoja. Eikö myös meidän jokaisen hoitoalan työntekijän tulisi pystyä tarkastelemaan myös omia toimintatapojamme? Hoitoala on isossa murroksessa ja jos pidämme kynsin ja hampain kiinni niistä toimintamalleista, joilla olemme työtä tehneet 20 vuotta sitten, kääntyvätkin nämä mallit pahimmassa tapauksessa omaa työtämme vastaan.

Puhutaan muutosvastarinnasta. Itse ajattelen sen liittyvän turvallisuuden tunteeseen ja tunteeseen, että työ on hallittavissa.

Mihin minä käytän työaikaani? Potilastyöhön? Tilojen viihtyvyyden parantamiseen? Väärään paikkaan tulleiden lähetteiden palauttamiseen? tai niihin puhelimiin, niin surullisenkuuluisiin puhelimiin. Jos samaan aikaan on hoitajalla tunne, että työtä on niin paljon, ettei siihen meinaa aika riittää, niin mitä työtä karsitaan? Ei potilastyötä vaan mistä?

Miten sinä oman työaikasi arvotat? Itse koen olevani työssäni ennen kaikkea potilaita varten. Toisena osa-alueena työhöni kuuluu vahvasti hoitotyön kehittäminen, joten koen olevani sitäkin kautta myös potilaita varten kehittäessäni yhteistyössä eri ammattilaisten kanssa hoitotyön käytänteitä.

Mitä ajatuksia tämä sinussa herättää? Nouseeko omasta työstäsi esille tällaista ns. ”lisätyötä”, joka kuormittaa? Miten olette ne ratkaisseet?

Tammikuu alkaa olemaan lopuillaan ja ollaankin saatu viettää sitä ihanassa, vaikkakin kylmässä talvisäässä 😊 Helmikuu alkaa, koen sen jotenkin leikkisänä kuukautena, pienenä hyppäyksenä kohti kevättä, lempi vuodenaikaani 😊

 

Miten lisätään keskustelua palliatiivisesta hoidosta?

 

Olen miettinyt pitkään mitä kirjoittaa, mutta en oikein tiedä miten lähestyä seuraavaa aihetta. Olen järjestämässä koulutusta ja siihen liittyen olen hakenut sairaanhoitajaa puhumaan kroonista keuhkosairautta, esimerkiksi keuhkofibroosia sairastavien potilaiden kanssa tehtävästä työstä tai sydänhoitajaa, joka hoitaa sydämen vajaatoimintaa sairastavia potilaita. Ehdokkaita on ollut tarjolla kovin vähän 😊 Syyksi olen saanut kuulla, etteivät he koe hoitavansa palliatiivisia potilaita.

Näiden potilaiden kohdalla voidaan herkästi ajatella, etteivät he ole vielä palliatiivisen hoidon vaiheessa olevia potilaita. Osan kohdalla näin toki onkin mutta palliatiivisessa hoidossa ennakoidaan paljon asioita ja mietin, että puhutaankohan näiden potilaiden kanssa missä vaiheessa tärkeistä asioista, kuten hoitotahdosta?

Yksikään potilas, joka on meidän vastaanotolla ollut, ei ole kärsinyt siitä, että vastaanotto tai tapaaminen olisi tapahtunut liian aikaisin. Ennemminkin olen tavannut niitä potilaita ja läheisiä, joiden kontakti palliatiiviseen yksikköön on tapahtunut liian myöhään. Olisikin ollut tärkeitä asioita, kuten lapsen huoltajuuteen liittyviä asioita tai yrityksen asioita, joiden järjestely on jäänyt kesken, kun potilas onkin kuollut.

Mietin, että miten näiden potilaiden kohdalla voitaisiin lisätä keskustelua tai tietoisuutta palliatiivisesta hoidosta, osana heidän hoitopolkuaan? Tärkeistä asioista keskustelemiseen ei tarvita välttämättä palliatiivisen yksikön tapaamista, vaan monia asioita pystyttäisiin hoitamaan etupainotteisesti myös muissa yksiköissä.

Mitenhän muistisairauksien poleilla näitä asioita keskustellaan? Ennakoidaanko asioita ja mietitään toiveita hoidon suhteen jo valmiiksi? Muistiliitolla on ainakin hyvin laaja hoitotahto, jonne voi kirjata monenlaisia asioita. Tässä linkki kyseiseen hoitotahtoon: https://muistiliitto.fi/wp-content/uploads/Hoitotahtoni_2019_verkossa_taytettava_Uusittu_logo.pdf

Kaipaakohan palliatiivinen hoito edelleen tiedottamista, erityisesti ei malignien sairauksien osalta? Syöpäpotilaiden kohdalla yhteistyötä on tehty jo niin pitkään, että yhteistyö alkaa olemaan jo aika luontevaa ja palliatiivinen hoito nähdäänkin osana parantumatonta syöpää sairastavan potilaan hoitopolkua.

Tuleeko sinulle mieleen, miten tätä asiaa voitaisiin edistää?

Tammikuu alkaa olemaan lopuillaan. Ollaan saatu nauttia oikein mukavasta talvisäästä 😊 On ollut lunta ja pakkasta mutta myös ihania aurinkoisia päiviä 😊 Oikein mukavaa alkavaa vuotta 😊