Mutsi, mami, äiskä, äitee, Äiti

 

Tänään vietetään äitienpäivää. Tätä kirjoitusta, kun kirjoitan, on aikainen äitienpäivän aamu. Muistoissani sukellan niihin äitienpäiviin, jolloin oma lapseni oli pieni. Erityisesti muistan sen äitienpäivän aamun, kun poikani herätti minut aamulla hyvin aikaisin. Hän oli ensimmäistä kertaa keittänyt itse aamukahvin ja tehnyt minulle voileivän. Heräsin siihen, kun hän tuli tarjotinta kantaen, kahvikuppi tassiaan vasten kilisten sängyn viereen ja toivotti hyvää äitienpäivää. Se kahvi oli vahvaa, todella vahvaa mutta join sen mukisematta koska poikani oli kovin ylpeä itsestään, kun oli sen saanut itse keitettyä.

Olen muistoissani mennyt myös omien mummieni luomiin muistoihin. Muistan parhaiten toisesta mummistani vahvat kädet, jotka vaivasivat leipää tai ne jauhoiset sormet, jotka rypyttivät karjalanpiirakoita. Lilat hiukset ja hersyvän naurun. Toisesta mummistani muistan paperipäällysteiset karkit, rauhallisuuden ja tuvan, jossa kokoonnuttiin kahvipöydän ääreen. Molemmat mummini ovat jo kuolleet. He saivat molemmat elää pitkän elämän.

Omassa työssäni tapaan myös paljon äitejä, mummeja ja mammoja joko potilaina tai oman (aikuisen)lapsensa läheisenä. Muistan kerran, kun hoidin osastolla aikuista potilasta, jonka lähiomaisena olivat hänen iäkkäät vanhemmat. Suunnittelimme potilaan kotiutumista ja soitin kotiutumiseen liittyvistä asioista hänen äidilleen.

Kävimme läpi mistä he saisivat tarvittaessa apua ja, että osastollamme olisi potilaalle lupapaikka, sitten kun kotona oleminen ei enää onnistuisi. Keskustelumme kääntyi siihen, että potilaan äiti alkoi kertoa aikuisenlapsensa sairastumisesta ja minkälaisia vaiheita se oli pitänyt sisällään ja miten paljon häntä pelotti tulevaisuus. Kuunnellessani äitiä ymmärsin, että kuuntelen ennen kaikkea äitiä, joka valmistautuu siihen, että hänen lapsensa kuolee. Mykistyin.

Ymmärsin, että oli lapsi minkäikäinen tahansa, on äidin suru aina yhtä suurta. Sanoin tälle äidille ”olen itsekin äiti ja en voi kuin kuvitella miltä sinusta mahtaa nyt tuntuakaan”. Äiti oli hetken hiljaa ja sanoi sitten, ”vihdoinkin joku ymmärtää” ja alkoi itkeä. Itseänikin itketti ihan kamalasti. Tämä puhelu on ollut ehdottomasti työurani vaikeimpia viedä loppuun. Jotenkin äidin suru lapsen lähestyvästä kuolemasta tuli kovin lähelle. Enkä tarkoita sitä, että voisin ymmärtää täysin miltä tästä äidistä tuntui. En voi, en ole ollut hänen tilanteessaan ja vaikka olisin, ovat nämä surukokemukset yksilöllisiä.

Äitienpäivään voi liittyä monenlaisia tunteita. Itselläni ehkä päällimmäisenä tunteena kiitollisuus. Olen saanut olla äiti omalle rakkaalle pojalleni ja kahdelle avioliiton myötä tulleelle pojalle. Ehkä kiitollisuus äitiyttä kohtaan korostuu myös sen vuoksi, että enempää lapsia emme saaneet vaikka niitä kovin toivottiinkin. Syli on ollut täynnä mutta toisaalta myös kovin tyhjä.

Tänään aamulla kahvin sai itse keittää, ovathan lapset jo lentäneet pesästä. Sängyssä se kahvi tuli tänäänkin juotua. Seurana olivat karvaiset lapset ja puoliso kulki verkkareissaan keittiössä, tänään on hyvä näin 😊

Oikein ihanaa äitienpäivää kaikenlaisille äideille, erityisesti omalle rakkaalle äidille.