Elämän arvaamattomuus

 

Viime aikoina olen työssäni pohtinut jälleen kerran sitä, miten arvaamatonta tämä elämä on. Miten määräytyy se, ketä meistä milloinkin sairastuu ja minkälaiseen sairauteen. Se ei oikein tunnu kysyvän ikää tai sitä, missä vaiheessa elämääsi olet.

Tuntuuko se reilulta hoitaa kuolevaa potilasta, joka on oman lapsesi ikäinen. Tai kohdata sureva leski, jonka oma elämän tilanne muistuttaa niin kovin omaasi. Ainoastaan sillä erotuksella, että itse saat illalla käpertyä oman puolisosi kainaloon. Tämä työ kuolevien potilaiden kanssa saa välillä ihmettelemään elämää mutta myös muistuttaa siitä, miten arvaamatonta elämä on ja miten kuoleman edessä olemme kaikki tasa-arvoisia. Silloin ei ole merkitystä titteleillä tai tilin saldolla saatikka muilla elämän maallisilla asioilla. Hoitajana sitä välillä pysähtyy tämän arvaamattomuuden äärelle.

Voisin väittää, että yleisin koulutustoive mikä nousee esiin, on potilaan ja läheisen kohtaaminen. Se on kestoaihe koska siihen ei ole olemassa yhtä selkää sapluunaa, jota noudattamalla aina onnistuisi. Sitä pohtii omiakin kohtaamisen taitoja, varsinkin kun hoitaa oman lapsen ikäistä potilasta. Niin herkästi sitä iskee hoitajaroolin lisäksi se ”äitimoodi” päälle ja se ei välttämättä ole yhtään sitä mitä potilas kaipaa. Äitimoodi herättää halun suojella. Kuitenkaan kuolevan potilaan hoitajana, en voi suojata potilastani kuolemalta mutta voin yrittää luoda turvaa hoitamalla hänen oireitaan hyvin, pysähtymällä hänen äärelle, kuuntelemalla ja keskustelemalla. Äitimoodi voi kaataa potilaan kannettavaksi myös minun tunnekuormaa, avuttomuutta hänen sairautensa edessä ja pahimmillaan se lisäisi potilaan kokemaa tunnekuormaa.

Onneksi meitä on erilaisia ihmisiä tekemässä tätä työtä. Joku hoitaja voi loistaa lääkehoidossa ja hän reagoi aina potilaan fyysisiin oireisiin hyvin. Toinen hoitaja voi tuoda turvaa ja myötätuntoa jo pelkällä olemuksellaan, kolmas hoitaja osaa lohduttaa ja hänen tuntosarvensa on erityisen herkät.

Tätä työtä tehdessä sitä kokee itsekin paljon erilaisia tunteita. Avuttomuutta, surua, iloa ja onnea. Helpotusta tai kiukkua. Välillä tekisi mieli polkea jalkaa ja kirota elämän epäreiluutta. Tunteita tulee ja niitä menee. Tärkeää on se, että ne saa purettua pois. Itselleni olen jo löytänyt ne keinot, joilla tätä tunnekuormaa saan hyvin purettua. Se on yksi tärkeimmistä opeistani tässä työssä koska muuten en jaksaisi tai pystyisi tätä työtä tekemään.

Toinen asia, mihin olen viime aikoina kiinnittänyt huomiota, löytyy uutisoinnista seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Sosiaalisessa mediassa törmäsin kirjoitukseen, jossa pyydettiin kiinnittämään huomiota meidän ammattilaisten osalta siihen, ettemme tekisi olettamuksia naisen puhuessa puolisostaan, että kyseessä on aviomies tai toisinpäin. Miten tärkeä nosto aiheesta ja muistutus meille ammattilaisille.

Tämä sai minut muistelemaan erästä työssäni kohtaamaa miespariskuntaa. Muistan nuorena hoitajana tavanneeni miespariskunnan, jossa kuolevan potilaan puoliso esitteli minulle olevansa potilaan ystävä. Minulla kesti tavattoman kauan ymmärtää tämä ystävyyden laatu eli se, että he olivat pariskunta. Olivat molemmat todella iäkkäitä ja tästä on useita kymmeniä vuosia aikaa eli maailma ei ollut vielä niin salliva kuin nykyään.

Muistan sen suuren surun ja avuttomuuden tunteen, kun vihdoin ymmärsin heidän olevan pariskunta. En sen vuoksi, että minun olisi ollut vaikea hyväksyä tai ymmärtää heidän suhteensa laatu. Syvä surun tunne heräsi siitä, että tässä maailmassa on ihmisiä, jotka joutuvat salailemaan seksuaalista suuntautumistaan tai esittelemään olevansa oman rakkaansa ystäviä. Ei puolisoita vaan ystäviä. Kun keskustelimme aiheesta enemmän, kertoi puoliso heidän yhteisestä elämästään. He olivat jääneet kaksin. Perhe ei voinut hyväksyä heidän suhteensa laatua ja olivat joutuneet maksamaan kovan hinnan yhteisestä elämästään. Muistan vieläkin miltä tämä puoliso näytti kuolevan rakkaansa vuoteen ääressä ja muisteli heidän yhteistä elämäänsä. Parisuhde oli ollut hyvä ja rakkaus näkyi heistä vielä siinä kuoleman äärelläkin.

Onneksi näissäkin asioissa ollaan maailmassa menty eteenpäin. Mutta ei tuo kohtaaminen ja siihen liittyvät haasteet meillä ihmisillä taida koskaan helpottua 😊 Siihen kun ei edelleenkään ole sitä valmista sapluunaa olemassa, vaan omalla persoonallisilla tavoilla toisiamme kohdataan.

Maaliskuun loppu herätti tällaisia ajatuksia, vaikutttavatko ne yhtään tutuilta? 

Oikein mukavaa palmusunnuntaita. Me oltiin onnekkaita ja tultiin muutamia kertoja virvotuiksi, ihania pieniä noitia, pupuja ja transformereita oli liikkeellä 😊

Vanhuspotilaiden hoidosta

 

Olen törmännyt mediassa useampaan kirjoitukseen siitä, että miten vanhuksia hoidetaan liikaa ja se aiheuttaa pahimmassa tapauksessa vain turhaa kärsimystä. En päässyt lukemaan maksumuurin takia kyseistä artikkelia mutta uskon kyseisessä jutussa olleen samantyyppistä pohdintaa, jota julkisuudessa on käyty. Kukaan ei pysähdy monisairaan, iäkkään potilaan kokonaistilanteen äärelle, vaan jokainen erikoisala tai kohdattu lääkäri keskittyy juuri siinä vaiheessa akuutisti vointiin vaikuttavaan asiaan ja hoitaa sitä.

Itse olen ratkaisukeskeinen tyyppi ja alan heti miettimään, miten näitä tilanteita voitaisiin välttää? Miten pystyttäisiin järjestämään vanhuspotilaiden hoito niin, ettei siitä tulisi turhaa kärsimystä?

Mikä tähän tilanteeseen sitten ajaa?

Viisaammat ihmiset pystyisivät antamaan varmasti fiksumpia analyysejä mutta itse ajattelen kokemuksen kautta tätä asiaa.

Vanhuspotilaiden hoito on pirstaloitunutta? Jos voinnissa tulee erityistä, hakeutuu vanhuspotilas soteasemalle/terveysasemalle lääkärille. Aikaa iäkkään, monisairaan potilaan asioihin voi olla se 20min ja välttämättä vanhuspotilas ei pääse samalle lääkärille uudelleen eli hoidon jatkuvuus kärsii, tuon liian lyhyen vastaanottoajan lisäksi.

Toinen ongelmakohta on se, kun vanhuspotilas ajautuu päivystykseen. Jos kyseessä on esimerkiksi hoitokodissa asuva potilas eikä ole tehty ennakoivaa hoitosuunnitelmaa, ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähettää potilas päivystykseen. Päivystyksessä annetaan hoito akuuttiin asiaan ja voidaan kyllä tehdä jatkolähete esimerkiksi kardiologille tai nefrologialle jne. Hoidon jatkuvuutta voidaan saada kyllä sitä kautta mutta uskoisin, että aika usein potilas saa hoidon vaivaan, joka on vienyt päivystykseen. Seuraava hoitokontakti voi olla taas uusi päivystyskäynti, jossa vanhuspotilas saa taas hoitoa samaan tai toiseen vaivaan.

Vanhuspotilas on voinut saada ohjeen päivystyksestä, että arkena tulee hakeutua omaan terveysasemaan/sotekeskukseen, jotta saisi apua ja lisätutkimuksia. Näihin ei kuitenkaan välttämättä hakeuduta. Ajat voivat mennä pitkälle. Ei ole välttämättä taloudellisesti mahdollisuutta. Päivystyskäynti uusine lääkkeineen on voinut tehdä ison loven kuukausituloihin ja taloudellista tilannetta tarvitsee kasvattaa, ennen uusia terveydenhuolto kuluja.

Miten me voisimme sitten muuttaa tätä tilannetta?

Ensimmäisenä ja helpoimpana keinona tulee mieleen hoitotahto.

Jokainen meistä voisi tehdä omaa hoitoa koskevan hoitotahdon. Hoitotahdolla ei voida määrätä itselle hoitoja mutta sen kanssa voidaan rajata niitä. Yleisin paperinen versio ei ole kovin kattava. Tätä hoitotahtoasiaa tulisikin miettiä laajemmin. Haluanko että esimerkiksi infektioitani hoidetaan siinä vaiheessa, jos en enää pysty toimimaan itsenäisesti tai minulla ei ole ymmärrystä tästä maailmasta?

Jos vammautuisin vakavasti onnettomuudessa ja toipumiseni ennuste olisi lohduton, haluaisinko siinä tilanteessa, että minua pidettäisiin keinotekoisesti elossa nesteytyksen ja lääkitysten avulla?

Oletko sinä miettinyt omaa hoitotahtoasi? Missä tilanteessa ja mitä hoitoja toivoisit itse itseltäsi rajattavan? Jos tämä asia tuntuu sinusta aivan liian vaikealta ajatella, niin voisiko kyseessä olla kuitenkin se, ettet ole mahdollisesti miettinyt kuolemaa tai sen ajattelu tuntuu liian vaikealta?

Itse olen yrittänyt tehdä mahdollisimman laajan hoitotahdon ja ajattelen asiaa niin, että jos minulle tapahtuisi jotain, kuten onnettomuus tai parantumaton sairaus, niin läheisteni ei tarvitsisi enää siinä vaikeassa tilanteessa alkaa miettimään, miten minä tai he toivoisivat, että minua hoidetaan. He saisivat keskittyä olemaan minun kanssa ja jättämään jäähyväisiä, ilman miettimistä onko tullut tehtyä oikeita ratkaisuja.

Olen omassa työssäni tavannut sellaisia henkilöitä, joilla esimerkiksi on ollut mielipide mitä sitten tehdään, kun sairauden etenemistä ei voida syövän lääkehoidoilla enää jarruttaa vaan ne joudutaan lopettamaan. He eivät ole halunneet mitään elämää pitkittävää hoitoa, vaan toivoneet, että sallitaan elämän luonnollinen loppu, sallitaan luonnollinen kuolema. Eräs potilas koki, että koska parantumaton syöpäsairaus oli rikkonut kehon, ei hän enää halunnut elää elämää sen kanssa. Elämä oli sen mittainen kuin oli tarkoitettu.

Liian harvoin vanhuspotilaat pääsevät esimerkiksi geriatrin vastaanotolle, jolla olisi paremmin mahdollisuus katsoa potilaan kokonaisuutta. Liian paljon tulee nyt leikkauksia sotealalle ja toimintoja supistetaan. Toivoisin, että nuo päättävässä asemassa olevat tahot pysähtyisivät miettimään, miten ihmisiä hoidetaan ja on vaikea uskoa, että näillä jatkuvilla säästötoimilla oikeasti saadaan säästöjä. Kovin lyhytnäköistä politiikan tekoa, vaikka myönnän etten ole politiikan asiantuntija 😊

Olisi kuitenkin hyvä muistaa, että se miten hoidamme yhteiskunnassa ihmisiä ja erityisesti kuolevia ihmisiä, kertoo se meidän yhteiskunnan arvopohjasta.

Kannattaisiko vanhuspotilaan hoitoon laittaa hieman enemmän panostusta esimerkiksi niille soteasemille? Uskon, että esimerkiksi kotihoidon osalta olemme menossa oikeaan suuntaan. Potilaan tulee vaan ensin päästä kotihoidon lääkärin asiakkaaksi. Hoitokodeissamme mennään koko ajan parempaan suuntaan ennakoivien hoitosuunnitelmien osalta. Toivottavasti tämä trendi tulee osaksi yksityisiin hoivakoteihin myös.

Lopuksi muistuttaisin vielä hoitotahdon tekemisestä, laitan pari linkkiä hoitotahtoihin:

https://thl.fi/aiheet/ikaantyminen/elaman-loppuvaiheen-hoito/hoitotahto

https://muistiliitto.fi/apua-ja-tukea/etuudet-ja-oikeudet/hoitotahto/

https://www.terveyskyla.fi/palliatiivinentalo/palliatiivinen-hoito/hoitotahto