Elämän arvaamattomuus

 

Viime aikoina olen työssäni pohtinut jälleen kerran sitä, miten arvaamatonta tämä elämä on. Miten määräytyy se, ketä meistä milloinkin sairastuu ja minkälaiseen sairauteen. Se ei oikein tunnu kysyvän ikää tai sitä, missä vaiheessa elämääsi olet.

Tuntuuko se reilulta hoitaa kuolevaa potilasta, joka on oman lapsesi ikäinen. Tai kohdata sureva leski, jonka oma elämän tilanne muistuttaa niin kovin omaasi. Ainoastaan sillä erotuksella, että itse saat illalla käpertyä oman puolisosi kainaloon. Tämä työ kuolevien potilaiden kanssa saa välillä ihmettelemään elämää mutta myös muistuttaa siitä, miten arvaamatonta elämä on ja miten kuoleman edessä olemme kaikki tasa-arvoisia. Silloin ei ole merkitystä titteleillä tai tilin saldolla saatikka muilla elämän maallisilla asioilla. Hoitajana sitä välillä pysähtyy tämän arvaamattomuuden äärelle.

Voisin väittää, että yleisin koulutustoive mikä nousee esiin, on potilaan ja läheisen kohtaaminen. Se on kestoaihe koska siihen ei ole olemassa yhtä selkää sapluunaa, jota noudattamalla aina onnistuisi. Sitä pohtii omiakin kohtaamisen taitoja, varsinkin kun hoitaa oman lapsen ikäistä potilasta. Niin herkästi sitä iskee hoitajaroolin lisäksi se ”äitimoodi” päälle ja se ei välttämättä ole yhtään sitä mitä potilas kaipaa. Äitimoodi herättää halun suojella. Kuitenkaan kuolevan potilaan hoitajana, en voi suojata potilastani kuolemalta mutta voin yrittää luoda turvaa hoitamalla hänen oireitaan hyvin, pysähtymällä hänen äärelle, kuuntelemalla ja keskustelemalla. Äitimoodi voi kaataa potilaan kannettavaksi myös minun tunnekuormaa, avuttomuutta hänen sairautensa edessä ja pahimmillaan se lisäisi potilaan kokemaa tunnekuormaa.

Onneksi meitä on erilaisia ihmisiä tekemässä tätä työtä. Joku hoitaja voi loistaa lääkehoidossa ja hän reagoi aina potilaan fyysisiin oireisiin hyvin. Toinen hoitaja voi tuoda turvaa ja myötätuntoa jo pelkällä olemuksellaan, kolmas hoitaja osaa lohduttaa ja hänen tuntosarvensa on erityisen herkät.

Tätä työtä tehdessä sitä kokee itsekin paljon erilaisia tunteita. Avuttomuutta, surua, iloa ja onnea. Helpotusta tai kiukkua. Välillä tekisi mieli polkea jalkaa ja kirota elämän epäreiluutta. Tunteita tulee ja niitä menee. Tärkeää on se, että ne saa purettua pois. Itselleni olen jo löytänyt ne keinot, joilla tätä tunnekuormaa saan hyvin purettua. Se on yksi tärkeimmistä opeistani tässä työssä koska muuten en jaksaisi tai pystyisi tätä työtä tekemään.

Toinen asia, mihin olen viime aikoina kiinnittänyt huomiota, löytyy uutisoinnista seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Sosiaalisessa mediassa törmäsin kirjoitukseen, jossa pyydettiin kiinnittämään huomiota meidän ammattilaisten osalta siihen, ettemme tekisi olettamuksia naisen puhuessa puolisostaan, että kyseessä on aviomies tai toisinpäin. Miten tärkeä nosto aiheesta ja muistutus meille ammattilaisille.

Tämä sai minut muistelemaan erästä työssäni kohtaamaa miespariskuntaa. Muistan nuorena hoitajana tavanneeni miespariskunnan, jossa kuolevan potilaan puoliso esitteli minulle olevansa potilaan ystävä. Minulla kesti tavattoman kauan ymmärtää tämä ystävyyden laatu eli se, että he olivat pariskunta. Olivat molemmat todella iäkkäitä ja tästä on useita kymmeniä vuosia aikaa eli maailma ei ollut vielä niin salliva kuin nykyään.

Muistan sen suuren surun ja avuttomuuden tunteen, kun vihdoin ymmärsin heidän olevan pariskunta. En sen vuoksi, että minun olisi ollut vaikea hyväksyä tai ymmärtää heidän suhteensa laatu. Syvä surun tunne heräsi siitä, että tässä maailmassa on ihmisiä, jotka joutuvat salailemaan seksuaalista suuntautumistaan tai esittelemään olevansa oman rakkaansa ystäviä. Ei puolisoita vaan ystäviä. Kun keskustelimme aiheesta enemmän, kertoi puoliso heidän yhteisestä elämästään. He olivat jääneet kaksin. Perhe ei voinut hyväksyä heidän suhteensa laatua ja olivat joutuneet maksamaan kovan hinnan yhteisestä elämästään. Muistan vieläkin miltä tämä puoliso näytti kuolevan rakkaansa vuoteen ääressä ja muisteli heidän yhteistä elämäänsä. Parisuhde oli ollut hyvä ja rakkaus näkyi heistä vielä siinä kuoleman äärelläkin.

Onneksi näissäkin asioissa ollaan maailmassa menty eteenpäin. Mutta ei tuo kohtaaminen ja siihen liittyvät haasteet meillä ihmisillä taida koskaan helpottua 😊 Siihen kun ei edelleenkään ole sitä valmista sapluunaa olemassa, vaan omalla persoonallisilla tavoilla toisiamme kohdataan.

Maaliskuun loppu herätti tällaisia ajatuksia, vaikutttavatko ne yhtään tutuilta? 

Oikein mukavaa palmusunnuntaita. Me oltiin onnekkaita ja tultiin muutamia kertoja virvotuiksi, ihania pieniä noitia, pupuja ja transformereita oli liikkeellä 😊