En halua kuolla.

Hiljattain tapasin potilaan joka, hiljaisella äänellä kuiskasi minulle tuon lauseen. En halua kuolla. Hoitajana koen, että nämä ovat työssäni niitä pysäyttäviä hetkiä. En voi poistaa potilaan tulevaa kuolemaa, en voi vähätellä tuon lauseen merkitystä, lohduttamalla jotain epämääräistä. Voin olla läsnä ja antaa luvan puhua siitä. Kuolemasta, pelosta, luopumisesta, elämän päättymisestä.

Tuo lause jää resonoimaan minussa useammastakin näkökulmasta mutta nostan esiin nyt kaksi päällimmäistä. En halua kuolla- lause kertoo minulle paljon asioita potilaastani. Hän sairastaa parantumatonta sairautta. Hänen elinaikansa on rajallinen. Hänelle lähestyvä kuolema on konkretisoitumassa. Häntä pelottaa mutta hän on kuitenkin äärettömän rohkea koska uskaltaa käyttää sanaa kuolema. Hän on kokenut meidän tapaamisen niinkin turvalliseksi, että hän uskaltaa sanoa pelkonsa ääneen.

Toinen näkökulma, joka minussa vahvasti resonoi, on ymmärrys siitä, että en pysty potilaan pelkäämää asiaa poistamaan tai muuttamaan. Se herättää myös minussa tunteita. Halun auttaa, halun lohduttaa, halun selittää kuolema kaukaisemmaksi, vähemmän pelottavammaksi asiaksi. En voi kuitenkaan tehdä näistä mitään (tai voin tietysti mutta vienkö silloin mahdollisuuden keskustella potilaan kanssa aidosti lähestyvästä kuolemasta?), vaan voin hillitä omat tunteeni, oman hätääntymiseni ja istua vierellä. Tärkeintä on välittää viesti potilaalle, että en säikähdä, en kavahda tai hylkää häntä, vaan istun vierellä, olen lähellä ja olen läsnä. Sana kuolema ei karkota minua pois. Ihminen, joka on kuolemassa, ei karkota minua pois vaan uskallan olla hänen ja hänen pelkonsa äärellä ja antaa luvan puhua kuolemasta, vaikka se ei aina ole helppoa minullekaan.

Kuolevan potilaan hoitotyö on äärimmäisen sensitiivistä työtä.

Koen, että tässä työssä en tule koskaan valmiiksi. Aina tulee ihmisiä, kohtaamisia ja jopa sairauksia, jotka opettavat minulle uutta. Tähän vaiheeseen pääseminen on vaatinut minulta lukemattoman määrän päänsisäistä työstämistä. On kyseessä ollut sitten sairauden hoito, kohtaaminen tai omien pelkojen työstäminen.

Miten sitten kohtaaminen potilaan kanssa jatkui? Pääsimmekö keskustelemaan kuolemasta? Keskustelimme alkuun muista asioita, sairaudesta, perheestä ja jaksamisesta. Vedimme niin sanotusti henkeä. Tämän huomaa vastaanotoilla siinä, että kun asiat meinaavat olla liian vaikeita keskustella, niin pitää välillä vetää henkeä ja katsoa ikkunasta ulos ohi lentäviä lokkeja tai liikennettä. Kun on vähän vedetty henkeä ja keskusteltu ihan jostain muusta, voidaan palata taas niin vaikeiden asioiden äärelle.

Kysyin potilaalta, että mainitsit sanan kuolema, olisitko halunnut puhua siitä? Liittyykö kuolemaan jokin pelko tai asia, joka sinua erityisesti mietityttää?

Saimme hyvän keskustelun aikaiseksi. Toivon, että omalta osaltani pystyin hieman helpottamaan hänen elämän viimeisiä vaiheitaan.

Olisin toki myös voinut toimia toisin. Olisin voinut tuumailla, että et ole kuitenkaan nyt juuri kuolemassa. Olisin voinut johdattaa puheen johonkin muuhun kuin siihen kuolemaan. Olisin voinut hoivata ja lohduttaa mutta olisinko saanut enää uudelleen mahdollisuutta käydä herkkää ja haurasta keskustelua tämän potilaan lähestyvään kuolemaan liittyen, en osaa sanoa. Olisin toisaalta voinut helpottaa hänen oloaan muulla tavalla, saada pois ajatukset ahdistavasta olosta, kiinnittää huomion elämään ja sen hyviin asioihin mutta ehkä en olisi saavuttanut sitä mikä on myös merkityksellistä. Potilas sai käsitellä lähestyvää kuolemaansa jonkun kanssa ja ajatuksen kanssa ei tarvinnut juuri siinä hetkessä olla yksin.

Koska tämä työ vaatii asioiden työstämistä myös oman pään sisällä, toivoisin, että osaisin olla nuorempien kollegoideni tukena, kun he aloittavat tätä sensitiivistä matkaa palliatiivisen hoitotyön parissa. Toivoisin, että osaisin olla helposti lähestyttävä myös heille ja saataisiin jaettua tätä yhdessä opittua kohtaamisen ja vuorovaikutuksen taitoa molemminpuolisesti. On palkitsevaa oppia uutta, on ihanaa, että tämän sensitiivisen työn pariin hakeutuu nuorempiakin hoitajia koska sitähän tämä työ on, yhdessä tekemistä, toinen toisiaan tukien potilaan ja perheen parhaaksi. (Vau, osasinko juurikin viedä meidän hyvinvointialueen sloganin käytäntöön 😊 😊)

Mitä ajatuksia kirjoitus herättää?

Huhtikuu alkaa olemaan kohta puolessa välissä. Täällä etelässä olemme päässeet nauttimaan ensimmäisistä lämpimistä päivistä. Näissä päivissä on sydän sykkyrällään, ihanaa kun on kevät 😊