Toteutumattomia unelmia

 

Olen tainnut useammankin kerran kirjoittaa blogissani, miten paljon surua on meidän potilailla siitä, että joutuvat jättämään rakkaansa tänne elämään kuollessaan. Miten tämä on se asia, jonka potilaat nostavat päälimmäiseksi kysyttäessä: liittyykö elämän loppuvaiheeseen tai kuolemaan jokin asia mikä mietityttää tai pelottaa.

Kesän aikana olen ollut pääasiassa omassa ns. perustyössäni eli olen hoitanut potilaita ja heidän läheisiään vastaanotoilla, puhelimitse ja konsultaatiokäynneillä. Työtä teemme yhdessä ja erikseen lääkäreidemme kanssa. Kesällä on ollut paljon töitä ja oman viehätyksensä työhön on antanut se, että kun on pääasiassa potilastyössä, niin potilaat ja läheiset ovat tulleet enemmän tutuiksi. Onkin ollut hauska kuulla potilaan kysyneen minua kollegalta nimellä tai jos olemme törmänneet käytävällä hänen tullessa hoitoihin, on tullut iloinen morjestus ja käden heilautus.

Tämän kesän aikana olen käynyt potilaidemme ja läheisten kanssa keskusteluja myös niistä unelmista, jotka eivät käy toteen parantumattoman sairauden ja lähestyvän kuoleman takia. On ollut toiveita matkoista, uusista kodeista tai työhön liittyvistä unelmista. Kipeimmät unelmat tai se, ettei ne toteudu, ovat liittyneet ihmisiin.

En näe kun lapseni pääsee ripiltä tai menee naimisiin

En näe kun lapsenlapseni alkaa kävelemään

En näe koskaan lastani, josta olen haaveillut jo useita vuosia mutta jota ei vielä ole edes olemassa

Tuntuu kuin aika pysähtyisi. Ollaan elämän perusasioiden äärellä.

En löydä sanoja. Suru on käsinkosketeltavaa välissämme. Osaston äänet kaikuvat vaimeana oven takana, siellä elämä kulkee eteenpäin. Meillä se tuntuu hetkeksi hidastuneen. Tilanne on herkkä. Liikutun.

Tässä työssä koen havahtuvani niin kovin usein sen maalaamiin eri sävyihin. Aina niitä kaikkein pienempiä tai pehmeimpiä sävyjä ei tavoita. Välillä itsellä ajatukset kulkevat jossain muualla eikä ole näissä tilanteissa niin läsnä.

Joskus taas huomaa olevansa juuri oikeassa hetkessä. Jälkeenpäin katsottuna huomaakin, että sattui olemaan paikalla juuri siinä hetkessä, että potilas sai kerrottua omat toiveensa ja pelkonsa liittyen lähestyvään kuolemaan. Myöhemmin se ei enää onnistunut sekavuuden ja voinnin huononemisen vuoksi. Sai kuulla potilaalta selväsanaisesti ne omat toiveet ja pelot vaikka ei ollut aiemmin halunnut meidän yksikön palveluita.  

Parantumaton sairaus ja oman elämän päättyminen sekä niistä rakkaista luopuminen, on niin kipeä asia ettei siitä halua tai oikeastaan pysty puhumaan. Sekin on ihan okei. Tärkeintä olisi kuitenkin se, että siihen annettaisiin mahdollisuus. Että me ammattilaiset uskallettaisiin ottaa lähestyvä kuolema puheeksi ja uskallettaisiin sanoa sana kuolema koska se voi antaa luvan puhua pelottavasta asiasta ja siihen liittyvistä peloista.

Työssämme käymme hyvin monenlaisia keskusteluita, psykososiaaliseksi työksikin tätä sanotaan. Itse koen, että meidän yksikössämme me kaikki teemme psykososiaalista työtä. Olemme kaikki saaneet siihen vaaditun peruskoulutuksen ja se on luonteva osa meidän työtämme. Meidän yksikkömme on siitä onnekas, että tämän lisäksi osalle hoitajista on erikseen annettu aikaa tehdä tätä tärkeää työtä eli he saavat pitää myös psykososiaalisen tuen vastaanottoja ja saavat perehtyä syvemmin potilaiden ja läheisten kanssa käytyihin keskusteluihin.

Potilaille ja läheisille mahdollisuus tulla kuulluksi ja nähdyksi on äärettömän tärkeää. On kyse sitten keskustelutuen vastaanotolla tapahtuvasta keskustelusta, puhelimessa käydystä keskustelusta tai siellä vuoteen vieressä käydyistä keskustelusta. On joku, joka ei kavahda, kun käytetään sanaa kuolema tai voi kertoa siitä surusta, joka tulee niistä unelmista, joita ei koskaan tule.

Vaikka kesä on ollutkin työntäyteinen, on se ollut myös palkitseva ja opettavainen. On ollut ihana jakaa loman jälkeistä työhön paluuta tai pohdiskella elämän epäreiluutta työyhteisön kanssa. Oman työyhteisön luottoihmiset tekevät työstä helpompaa, jos näin voi sanoa. Uskaltaa olla toisten edessä omana itsenään, omine vikoineen ja kokea tulevansa hyväksytyksi tai todeta ettei aina mene putkeen tai työssä ei onnistu mutta uskaltaa myös iloita onnistumisista.

Toivon, että kesä on ollut sinulle lempeä ja olet ehtinyt nauttimaan siitä. Syksy alkaa olemaan nurkan takana, omine kiireineen ja touhuineen ja sekin on oikein mukavaa.

 

Pihisyttää ja puhisuttaa

Viime kirjoituksessa kävin läpi kivun hoitoa. Ehkä yhtä yleisintä oiretta, jota työssämme hoidetaan tai siitä paljon keskustellaan. Mikä onkaan se oire, joka saa itseni hoitajana reagoimaan salamannopeasti, kivun hoidon lisäksi? Kyllä se on potilaan kokema hengenahdistus. Sen hoito vaatii yleensä välittömiä toimia.

On ihmeellistä, miten jotkut potilaat tai tilanteet jäävät niin hyvin mieleen, vaikka tapahtumista olisikin pitkä aika. Kun mietin potilaan kokemaa hengenahdistusta, muistan aina urani alkuajoilta erään iäkkään herran, joka kärsi hengenahdistusoireesta. Muistan vieläkin vuoteesta näkyvän hauraan hahmon ja ne silmät, jotka anoivat apua hengenahdistusoireeseen. Onneksi potilaalla oli kattava tarvittava lääkevalikoima ja kun sairaanhoitaja oli hakemassa lääkettä, olin minä potilaan vierellä ja se voima millä hän kättäni puristikaan kertoi minulle enemmän, kuin mitä sanoilla olisi olotilaa voitu koskaan kuvatakkaan. Tämän kyseisen potilaan hengenahdistusoiretta saatiin hyvin lievitettyä lopuksi sedaatiolla ja elämän viimeiset hetket olivat rauhallisia.

Työskentelin tuolloin vielä ensimmäisessä ammatissani eli lähihoitajana eli olin siinä hetkessä potilaan kanssa, kun sairaanhoitaja työparini kävi hakemassa lääkkeen ja lääkitsi potilaan. Tilanne alkoi pikkuhiljaa helpottaa. Tämän potilaan kohdalla oli kyse myös hengenahdistuksen tunteen aiheuttamasta paniikista ja kun puhe alkoi hieman sujumaan, hän tuumasi, että kylläpä pelotti.

Kylläpä pelotti.

Minuakin pelotti ja vaikka koin hyvin vahvasti myös itse hätää ja paniikkia, sain oltua tilanteessa rauhallinen. Pystyin viestimään, että lääkettä on tulossa ja kohta helpottaa.

Tämä tilanne, jota kuvailin, oli akuutti tilanne. Hengenahdistus on oireena niin kokonaisvaltainen, että sen hoitaminen tai helpottaminen on tärkeää. Hengenahdistusta emme tietyissä sairauksissa saa kokonaan pois mutta voimme esimerkiksi lääkityksillä helpottaa tätä oiretta. Ehkä yleisin tilanne, jossa potilas kokee hengenahdistusta, on tietyt keuhkosairaudet kuten keuhkoahtaumatauti.

Hengenahdistuksessa on usein mukana myös kuolemanpelkoa tai pelkoa siitä, että kuolee tukehtumalla. Keskustelemalla hengenahdistusoireesta ja siihen liittyvistä tuntemuksista pystymme näitä pelkoja lievittämään. Tärkeää on myös tehdä ennakoivaa hoitosuunnitelmaa ja esimerkiksi määrittää sinne ne hätälääkkeet, joilla voidaan tilannetta helpottaa nopeasti.

Työhömme kuuluu paljon ennakointia 😊 Koskee se sitten oireidenhoitoa tai tärkeiden asioiden järjestelyjä. Tuntuu, että työssäni aina palaan tähän samaan eli miten tärkeää on tehdä suunnitelmaa esimerkiksi näiden oireiden hoidosta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki ne oireet potilaalle tulisivat mutta se lievittää potilaan ja läheisen pelkoja, kun niihin on varauduttu ja niistä on keskusteltu.

Tästä syystä meidän jokaisen olisi myös tärkeää keskustella läheistemme kanssa omista toiveista ja ajatuksista koskien elämämme loppuvaihetta. Vaikka käymme nämä keskustelut, jotka herättävät varmasti monenlaisia tunteita, ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että jotenkin ”manaisimme kuoleman esiin” tai heti tapahtuisi jotain pahaa. Kun tärkeitä asioita on laitettu valmiiksi tai on tehty esimerkiksi se hoitotahto, niin ei näihin tarvitse enää palata.

Jos näiden asioiden ajatteleminen tuntuu kovin vaikealta, niin voisi pysähtyä hetkeksi miettimään miksi? Voiko pelon aiheuttaa esimerkiksi jonkun oman läheisen epäonnistunut saattohoito? Voisiko helpottaa oman mielen pelkoja, kun asiasta pääsisi keskustelemaan jonkun kanssa?

Tässä kirjoituksessa muistelemani potilastapaus herättää muistoissani ja myös kehossani kahdenlaista muistoa. Muistan potilaan silmissä näkyvän hädän ja toisaalta yhtä vahvasti oman kehoni reagoinnin. Sydän hakkaa, adrenaliini ryöpsähtää ja rintakehään iskee hätäännys potilaan puolesta.

Onneksi työparinani oli kokenut sairaanhoitaja ja kävimme hänen kanssaan tilanteen läpi. Sain purkaa tuntemuksia mutta selvästi se on jättänyt mieleeni ja kehooni muistijäljen hengenahdistuksen hoidosta.

Loman jälkeiseen työhön on kuulunut paljon hyvää mieltä 😊 On ollut mukavaa olla töissä. Työtä on ollut paljon mutta sen tekemisessä on ollut rauha. On kuin kesän lämpö olisi valunut työhönkin, se on ollut lempeää ja lämmintä, kutitellut sydänalaa ja omaa mieltä.

Tykkään niin työstäni 😊

Mietteitä kivunhoidosta

Loman jälkeen olen päässyt taas kiinni mielestäni oman työni perusasiaan eli kivunhoitoon ja kipulääkkeiden käytön ohjaamiseen. Se jos mikä on palkitsevaa, kun potilas, joka on kärsinyt hankalasta olosta, suostuu kokeilemaan vahvaa kipulääkettä ja huomaakin siitä saavan avun. Kun kipulääkitys on kohdillaan, pystyy paremmin toimimaan arjessa ja mieliala on parempi.

Miksi sitten vahvemman kipulääkityksen aloitus on potilaille välillä niin hankalaa? Muutama asia tulee kyllä mieleen heti. Aina kipua ei tunnisteta. Esimerkiksi vatsan alueen syöpäsairaudet voivat aiheuttaa epämääräisiä tuntemuksia tai häiritsevää oloa. Voidaan ajatella, ettei kyse olekaan kivusta vaan sairaudesta ja oireista jotenkin ”kuuluisi kärsiä”.  Toisena voi olla jonkun naapurin tai tuttavan puuskahdus vahvoista kipulääkkeistä huumeina tai on varoteltu, että niistä tulee riippuvaiseksi. Sitten on myös niitä potilaita, jotka säästävät vahvoja kipulääkkeitä tulevaan. Voidaan ajatella, että jos vielä kuitenkin hyvässä voinnissa joutuu ottamaan käyttöön vahvat kipulääkkeet, niin elämän loppuvaiheessa ei olekaan valmisteita, jotka riittävästi auttavat.

Meidän ammattilaisten on erittäin tärkeää kartoittaa kipua laaja-alaisesti. Välillä kun potilasta haastattelee kivusta, niin saa puuskahduksen, että sanoin että mitä sä jankkaat? Sanoin, että olen kipeä, eikö se riitä. Mutta ei se riitä. Kipu muodostuu niin monesta asiasta ja voi vaatia useita eri valmisteita, jotta päästään toivottuun tulokseen.

Linkitän tähän Kivun käypähoitosuosituksen https://www.kaypahoito.fi/hoi50103

Myös Terveyskylän Palliatiivisesta talosta löytyy hyvää tietoa kivunhoidosta:

https://www.terveyskyla.fi/palliatiivinentalo/oireiden-hoito/oireet/kipu

Jos kipu estää puuhastelemasta tai tekemästä itselle mieluisia asioita, niin sehän on kovin surullista ja asia voi vaatia useamman kerran keskustelua. Välillä potilaan pitää pureskella pidempään kipulääkkeen aloitusta. Kun potilas huomaa kipulääkettä kokeiltuaan, että joukossa alkaakin olemaan parempia päiviä tai onkin pystynyt puuhastelemaan itselle mieluisia asioita, niin suhtautuminen kipulääkitykseen voi muuttua.

Kun potilaalle soittaa tällaisen kokeilujakson jälkeen ja puhelimesta kuuluukin tyytyväinen ääni, miten arkinen elämä on ollut helpompaa, niin silloin hoitajan sydämessä hykertelee tyytyväisyys.

Kivunhoidon suunnittelu ei suinkaan ole aina mitään helppoa ”perustyötä” vaan se voi vaatia monenkin ammattilaisen tiivistä yhteistyötä. Voidaan joutua kokeilemaan useita eri vaihtoehtoja ja eri antomuotoja, jotta päästään edes jokseenkin tyydyttävään tulokseen. Niin kuin olen aiemminkin kirjoittanut, onneksi tätä työtä ei tarvitse yksin tehdä, vaan työ on moniammatillista yhteistyötä potilaan ja perheen parhaaksi.

Meidän hoitajien perustyötä on kuitenkin kipulääkkeiden käytön ohjaus. Välillä on huoli etenkin vanhuspotilaista, jotka yrittävät itsenäisesti pärjätä ylipäänsä eri lääkevalmisteiden kanssa. Silloin joskus ”vanhaan hyvään aikaan” oli opiaatteja helpompi ohjata, kun oli vain muutama valmiste ja pitkävaikutteinen lääke oli kova pilleri ja nopeavaikutteinen oli kapselimuotoinen valmiste. Nythän tämä on täysin muuttunut ja potilas saa apteekista aivan eri nimisen lääkkeen, kuin mitä esimerkiksi reseptiin on kirjoitettu tai mitä lukee lääkelistassa.

Onneksi reseptikeskuksen ohjelmasta sentään näkee minkä nimistä lääkettä potilaalle on apteekista annettu. Se vähän helpottaa kartoittamista, kun selvitetään mitä lääkettä potilas on ottanut missäkin vaiheessa päivää.

Kipulääkkeen ohjaus on myös hoitajan työssä asia, johon tulee säännöllisesti palata. On tärkeää arvioida kipulääkityksen vastetta ja sen mahdollisia haittavaikutuksia kuten ummetusta.

Ohessa linkki Terveyskylän Lääketaloon:

https://www.terveyskyla.fi/laaketalo/laakkeiden-kayttaminen/kipulaakkeiden-oikea-kaytto

Kannattaa käydä tutustumassa tässäkin kirjoituksessa oleviin linkkeihin. Niistä löytyy kattavasti hyvää tietoa lääkityksistä ja kivunhoidosta.

Blogin suhteen pidin myös lomaa, kun muutenkin lomailin. Loma teki hyvää ja tämä meidän kesä tarjoili kyllä säiden puolesta lähes kaikkea mahdollista 😊 Sai nauttia miten aurinko lämmittää käsivarsia tai tuuli pyörittää tukkaa pörrölleen ja kesäsade kastelee varpaita. Minulle lomaan kuului hitaita aamuja, pitkiä koiralenkkejä, sohvan nurkassa dekkareita lukien sekä terassilla elämää ihmetellen. Työstä tuli hyvin irtauduttua ja loman jälkeen oli mukava palata töihin. Loma oli oikein onnistunut siis 😊

Toivon sinulle oikein mukavia ja lempeitä kesäpäiviä

Terkkuja sinne pilvien päälle

 

Hiljattain tuli siskoni kuolemasta kuluneeksi 11 vuotta. Ihmettelin asiaa puolisolleni ääneen. Yksitoista vuotta. Sehän on ihan kamalan pitkä aika ja toisaalta siitä tuntuu olevan vain hetki. Tämä sai minut miettimään suruani ja miten se on muuttunut näiden vuosien aikana. Se sai myös minut miettimään, millaista elämäsi olisi tänään, jos et olisi päätynyt ratkaisuusi.

Olen aiemminkin kirjoituksissani käsitellyt suruani mutta edelleen se herättää pohdintaa. Lähiaikoina se on ollut voimakkaampaa ja siihen on liittynyt enemmän ikävää. Toki asiaan varmasti vaikuttaa tuo siskoni kuolinpäivän läheisyys, että asia on enemmän mielessä ja sitä kautta myös tunteet enemmän pinnassa.

Olen miettinyt mitä hänelle haluaisin sanoa, jos se olisi vielä mahdollista mutta ne ovat niitä samoja asioita, joita juttelimme vielä silloin kun hän oli elossa. Mitä kuuluu? Miten olet jaksellut? Miten lapset? On kova ikävä. Olet rakas. Toivottavasti pian nähtäisiin (No ehkä näkemistä en ihan heti toivo 😊).

Suruni on muuttanut muotoaan. Ehkä kuvaisin omaa suruani laavalamppuna. Tiedättehän niitä värillisiä lamppuja joissa ”laava” muuttaa jatkuvasti muotoaan. Suruni elää niin kuin minäkin elän. Välillä se on lampussani isoimpina ryppäinä ja välillä taas pienempinä hippusina, jatkuvassa liikkeessä tullen välillä voimakkaampana ja välillä ollen enemmän taustalla. Ehkä tärkeimpänä asiana kuitenkin, että se ei aiheuta ahdistusta tai hankalaa oloa, se ei estä minua toimimasta tai elämästä.

On hyvä muistaa, että surun tunteet ovat yksilöllisiä ja kuvaan kirjoituksessani vain omaa suruani.

Keskustelimme surusta myös hiljattain erään potilaan läheisen kanssa. Suru oli suurena koska läheisen kuolemasta oli vain vähän aikaa. Siihen sekoittui kuitenkin syyllisyyttä siitä, että läheinen koki kuoleman myös helpottavana koska parantumatonta syöpäsairautta oli sairastettu jo pitkään. Hän kysyi minulta, että ”olenko huono ihminen kun tunnen näin”. Hän tiesi kyllä itsekin vastauksen, että ei tietenkään ollut. Parantumattoman sairauden kanssa oli oltu pitkään, kuolemaan oli ehditty valmistautua ja tärkeitä asioita oli vuosien saatossa ehditty laittaa rauhassa järjestykseen. Palliatiivisen hoitolinjan vaihe oli kestänyt pitkään mutta itse kuolema tuli ehkä hieman yllättäenkin.

Tässä kyseisessä tapauksessa surutyö oli päässyt alkamaan ennen kuolemaa ja se näytti ehkä lempeän puolensa jo heti alkuvaiheessa.

Surua pariskunnalle oli aiheuttanut myös se, että kun tieto aikanaan parantumattomasta sairaudesta tuli, hävisi ympäriltä osa läheisistä. Toki osaan läheisistä ja ystävistä suhteet syvenivät mutta osa vetäytyi. Todettiin, että osalle voi olla kuoleman ja parantumattomasti sairaan kohtaaminen olla vaikeaa. Ei tiedetä mitä sanoa, ei uskalleta tai osata ottaa yhteyttä, kun pelätään, että sanotaan vääriä asioita. Läheinen kertoi, että koki yksinäisyyttä ja olikin kova suru huomata, että elämän kriisihetkillä osa läheisestä vetäytyi. Onneksi alkujärkytyksen jälkeen tilanne parani ja läheinen oli ollut itsekin aktiivinen läheisiinsä päin ja saanut tukea.

Toivoisin, että pääsisimme siitä täydellisyyden harhasta, että on olemassa oikeita sanoja, joilla voimme lohduttaa tai oikeanlaisia ihmisiä, jotka osaavat tukena olemisen jotenkin erinomaisesti tai täydellisesti. Voisiko riittää, että laittaisi viestin tai soittaisi, että en tiedä mitä sanoa mutta olen täällä? Tai Tarvitsetko jotain? tai se, että minulle voi aina soittaa, vaikka en tietäisikään mitä sanoa? Toki me ihmiset elämme erilaisissa elämäntilanteissa ja aina niitä voimavaroja ei ole käytettävissä mutta senkin voi mielestäni sanoa.

On myös yhdenlainen suru, että ihmiset hukkaavat toisensa vain sen vuoksi, etteivät tiedä mitä sanoa.

Omaa suruani helpottaa mukavat muistot, valokuvat, keskustelu ja tämä kirjoittaminen. Tänään suru on elämässäni enemmän läsnä, huomenna todennäköisesti jotain muuta. Se ei kuitenkaan estä minua lähettämästä ajatuksia sinne jonnekin:

Rakas sisko, kunpa olisit täällä ja saataisiin jutella ja nauraa niin kuin ennenkin, olet rakas. Ikävä on kova mutta me pärjätään. Terkkuja sinne pilvien päälle, olet ajatuksissa.

 

Saako sua halata?

Tällä kysymyksellä minut yllätettiin erään vastaanoton jälkeen, kun olimme jääneet aulaan vielä keskustelemaan potilaan ja läheisen kanssa palliatiiviseen hoitoon liittyvistä asioista. Vastasin kysymykseen, että saa halata ja sitten halattiin. Tai oikeastaan rutistettiin ja tuntui, että hävisin hetkeksi sinne ison miehen syliin. Samalla sain korvaani kuiskauksen, kiitos kun helpotit mun tuskaani.

Jäin miettimään, miten iso merkitys sanojen lisäksi, myös kosketuksella on. Se voi olla pieni puristus olkapäästä tai pieni kosketus selkään, joka voi loppujen lopuksi tuntua merkityksettömältä mutta jonka todellinen merkitys voikin olla sanoin kuvaamattoman suuri.

Sen myötä on voitu kuulla ne sanomattomat sanat tai lukea myös niitä rivien välisiä lauseita. On voitu ymmärtää, että on rankkaa, on raskasta mutta sitä voi olla vaikeaa pukea sanoiksi. Tunne on kuitenkin tullut näkyväksi ja ehkä siihen päästään pureutumaan seuraavalla tapaamiskerralla.

On minua tässä työssä halattu ennenkin. On saanut näitä lämpimiä isoja, karhumaisia haleja. On kapsahdettu kaulaan ja läheinen on itkenyt työpukuni olkapään märäksi. On ollut puolinaisia haleja, kättelyitä ja olkapään puristuksia. Kaikissa niissä on ollut myös se sanomaton viesti mukana. Se sellainen, jolle ei ehkä ole ollut sanoja tai sitä on ollut vaikeaa sanoittaa.

Olen oppinut myös itse kysymään saako halata? Nuorena hoitajana lohdutin yhtä läheistä potilaan kuoleman jälkeen halaamalla. Tai yritin halata mutta ymmärsin jo tämän yritykseni alussa, että tämä ele oli virhe. Tämä ihminen ei tykännyt kosketuksesta tai ainakaan siinä tilanteessa ja pahoittelin halaamisyritystäni sen tehtyäni.

Koskettaminen on tärkeää. Myös meidän hoitotyössä. On kuitenkin tärkeää oppia tunnistamaan ne tilanteet, joissa saa koskettaa ja että se on kunnioittavaa, arvokasta kohtaamista. Linkitän tähän Terhokodin blogin, jossa käsitellään juurikin tätä kunnioittavaa kosketusta. Linkin takaa löytyy myös yksi parhaimmista kirjoista, joita olen lukenut eli tuo kunnioittavan kosketuksen käsikirja.

https://terho.fi/kunnioittava-kosketus-osa-kokonaisvaltaista-saattohoitoa/

Kunnioittava tai arvostava kosketus, miten tärkeät välineet nämä meidän auttavat kädet ovatkaan tässä työssä. Ne luovat turvaa, ne voivat viestiä, että sinut on nähty tai kuultu. Ne voivat lohduttaa, napata kiinni tai olla helpottamassa kipua tai tuskaa.

Samaa vaikutusta, jota me tuotamme sanoilla, ilmeillä ja eleillä.

Alun iso, karhumainen halaus yllätti. En ollut osannut odottaa sen tulevan mutta se ilahdutti, liikutti ja antoi taas muistutuksen tämän työn merkityksellisyydestä.

Arvostava ja kunnioittava kosketus tai kohtaaminen on osa työmme perustaa. Paitsi, että kohtaamme potilaita ja läheisiä kunnioittavasti ja arvostaen, niin toivoisin että muistaisimme tehdä sitä myös arjessamme. On kyse sitten naapurista, työkaverista tai tuntemattomasta henkilöstä linja-autossa. Enkä tarkoita tällä sitä, että kaikista ihmisistä tai kohtaamista pitäisi tykätä mutta ehkä se, että voitaisiin tulla toimeen, voisi riittää.

Kesäloma alkaa jo häämöttämään kalenterissa. Onko sinulla lomalle jotain erityisiä suunnitelmia tai toiveita? Itse toivon edes hieman lämmintä, aurinkoista keliä, hyviä kirjoja ja kiireettömyyttä. Sekä tottakai niitä kohtaamisia, toivottavasti toinen toisiaan kunnioittavia, arvostavia kohtaamisia erilaisten ihmisten kanssa.

Palliatiivisen hoidon menetetyt mahdollisuudetko?

 

Olen aiemminkin kirjoittanut palliatiivisen hoidon menetetyistä mahdollisuuksista mutta nyt lähestyn aihetta eri näkökulmasta. Välillä tässä työssä käy niin, että joudummekin selventämään potilasta hoitavaan yksikköön, että potilaalla on mahdollisuus päästä esimerkiksi syöpälääkärin hoidon arvioon tai on vielä mahdollisuus päästä syöpähoitoihin. Se ei tarkoita sitä, että esimerkiksi iän tai taloudellisten tai muiden seikkojen vuoksi hoitava taho ajattelee, että mitään ei ole tehtävissä. Hoitava taho voi ajatella, että potilaan tilanne on niin vakava, että ollaankin suoraan saattohoidossa.

Jotkut syöpäsairaudet antavat oireita vasta siinä vaiheessa, kun sairaus on ehtinyt levitä tai esimerkiksi aivokasvain on kasvanut niin suureksi, ettei leikkaushoitoa ole mahdollista antaa. Tämä ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita saattohoitovaihetta. Esimerkiksi aivokasvaimeen voi olla mahdollisuus antaa sädehoitoa, joka ei paranna sairautta mutta voi jarruttaa sen etenemistä ja lievittää oireita.

Miksi sitten välillä törmää tähän ajatukseen, että suoraviivaisesti ollaan menossa kohti saattohoitoa?

En ole asiaa mitenkään tutkinut tai en ole tämän asian asiantuntija mutta ajattelisin, että kyse on siitä, ettei näitä käsitteitä tunneta kunnolla. Kyllä, myös meillä ammattilaisilla on vaikeuksia tunnistaa palliatiivisen hoidon ja saattohoidon eroja, puhumattakaan varhaisesta palliatiivisesta hoidosta.

Linkitän tähän taas Terveyskylän palliatiivisen talon sivuston, jossa voi hyvin perehtyä esimerkiksi siihen, mitä palliatiivinen hoito on: https://www.terveyskyla.fi/palliatiivinentalo/palliatiivinen-hoito/mita-palliatiivinen-hoito-on

Miten tätä tietoisuutta sitten saadaan vietyä eteenpäin? Kouluttamalla, järjestämällä erikoistumisopintoja, olemalla mukana muiden klinikoiden palliatiivisten potilaiden hoidossa eli moniammatillisesti, osastotunneilla, keskustelemalla ja tuomalla tätä tärkeää asiaa ihmisten tietoisuuteen. Työ on hidasta ja välillä siinä turhautuu 😊 Olisi kuitenkin välillä tärkeää pysähtyä miettimään, mitä kaikkea ollaan jo saatu aikaiseksi. Meidän yksikössämme ilahdumme aina kun saamme lähetteen uudesta yksiköstä. Samalla kysymme myös halukkuutta osastotuntiin, jos sellainen on mahdollista järjestää.

Näissäkin tapauksissa on toki huomioitava kolikon toinen puoli eli se, ettemme sorru ylihoitamiseen. Ylihoitaminen voi pahimmillaan heikentää huomattavasti potilaan ja perheen elämänlaatua, lisätä kärsimystä ja se mikä omasta mielestäni on pahinta, ettei potilas ja perhe saa mahdollisuutta valmistautua lähestyvään kuolemaan tai jättää jäähyväisiä.

Aina emme onnistu, vaan potilaan kuolema tulee yllätyksenä ja taaksepäin katsoessa vasta näemme, mikä olisi ollut potilaan kohdalla järkevää ja inhimillistä. Koska hoidamme ihmistä, yksilöitä, on tämä työ niin kovin haastavaa ja sensitiivistä. 

Onneksi nykypäivänä eri yksiköt paljon konsultoivat meitä. Voidaan moniammatillisesti pohtia potilaan kokonaistilannetta ja ohjata jatkohoidon kanssa.  Kaikkia vastauksia ei ole meilläkään mutta onneksi on eri tahoja, joita voimme konsultoida ja saada potilaalle ja hänen perheelleen parhaan mahdollisen hoidon. Kenenkään ei tarvitse pärjätä yksin.

Kuin varkain on toukokuu edennyt jo puoleen väliin. Omassa työssäni olen käynyt läpi ns ”kevätkauden” yhteenvetoa. Nyt en tarkoita tällä tekemääni potilastyötä vaan hoitotyön kehittämistä. Kevät kaudella järjestetyt koulutukset alkavat olemaan paketissa. Muutama verkoston koulutuspäivä on vielä luvassa. Omaan hoitotyön kehittämiseen liittyvät isommat projektit on saatu valmiiksi ja on ollut ilahduttavaa huomata, miten hyvin ne on otettu vastaan, on kyse sitten ollut koulutuksista tai verkkokurssista. Koen onnistuneeni kevään koitoksissa ja ne antavat luottamusta myös jatkoon. Olen törmännyt monenlaiseen uuteen asiaan tänä keväänä ja selvinnyt niistä. En toki yksin, vaan olen saanut paljon tukea ja ohjausta sekä neuvoja. Tässäkään kehittämistyössä ei yksin pärjää vaan se vaatii moniammatillista yhteistyötä 😊 Koen olevani onnekas, kun olen saanut sitä tehdä niin hyvien tyyppien kanssa, missään vaiheessa ei ole ollut sellaista oloa, että yksin olisi pitänyt pärjätä. Aina on ollut lähellä niitä ihmisiä, joihin on voinut tukeutua ja kysyä neuvoa 😊. Nyt on hyvä keskittyä kesään, lomaan ja potilastyöhön.

Aurinkoista ja lämmintä toukokuuta Sinulle

Kuolema

 

Kuolema- sanan käyttö, miten se sopii sinun suuhusi? Korvaatko sen mieluummin jollain muulla sanalla, kun puhut kuolemasta tai siitä, että joku ihminen on kuollut? Poisnukkunut, menehtynyt, siirtynyt ajasta iäisyyteen ja mitä näitä kaikkia korvaavia sanoja onkaan. Jos käyttäisimme luontevasti sanaa kuolema, voisiko kuolema ollakin vähemmän pelottava asia, kun kuolemasta uskallettaisiin käyttää sanaa kuolema?

Olen aiheesta aiemminkin kirjoittanut mutta sain olla kuuntelemassa erinomaista luentoa surusta, jossa myös tämä sanan kuoleman käyttö nousi esiin. Olen niin samaa mieltä luennoitsijan kanssa. Meidän tulisi käyttää sanaa kuolema ja itse jäin pohtimaan omaa suhtautumistani kyseiseen sanaan.

Onko itselleni sanan kuolema käyttö sitten luontevaa ja sujuvaa? Ei se kyllä aina ole ja huomaan välillä itsekin käyttäväni sanaa menehtynyt. Onko se jotenkin pehmeämpi sana? Ei mielestäni. Ehkä sanaan kuolema liittyy erilainen lataus myös minulla, niiden omien, kipeiden menetysten kautta.

Kun olen saanut tietää isäni tai siskoni kuolemasta, on se tuntunut samalta kuin joku olisi läimäyttänyt naamaan tai niin kuin toinen siskoni sanoi, ihan kuin maapallo olisi ihan hetkeksi lakannut pyörimästä. Niin iso ja pysäyttävä asia siskomme kuolema on ollut.

Kuollut. Kuollut. Sana ei jätä mitään epäselvyyttä, sen merkityksen ymmärtää heti.

Itselleni sana kuollut tuo ymmärryksen lopullisuudesta. Enää koskaan ei tule sellaista aikaa, että saisin kuulla siskoni äänen, naurun tai tuntea miltä isän parransänki tuntui poskea vasten halatessa. Joku aika elämästä päättyy tuohon yhteen sanaan, kuollut.

Ammatillisesti ja myös henkilökohtaisesti ymmärrän sanan merkityksen ja miten tärkeää on esimerkiksi kertoa läheisille, että heidän perheenjäsen on kuollut. Juurikin tuon ymmärryksen kanssa. Sanaa kuolema olisi tärkeää käyttää myös lasten kanssa keskustellessa.

Miksi me sitten käytämme kiertoilmaisuja? Tekeekö se kuolemasta jotenkin pehmeämmän? Se ei olisikaan niin lopullista? Vai liittyykö se meidän omiin pelkoihimme, joita meillä on kuolemaa kohtaan?

Aiheutammeko potilaillemme eksistentiaalisen kriisin, kun käytämme sanaa kuolema?  Tutkimusten mukaan kuolemaan johtava sairastuminen kyllä voi aiheuttaa potilaalle ja läheiselle eksistentiaalisen kriisin mutta ei niinkään se, että otamme kuoleman puheeksi. Uskaltamalla käyttää sanaa kuolema ja puhumalla siitä, voimme vähentää kuolemaan liittyviä pelkoja ja lievittää eksistentiaalista kriisiä.

Kun käytämme sanaa kuolema ja puhumme siitä, välitämmekin potilaalle ja läheisille, että emme pelkää sanaa kuolema, emme pelkää keskustelua kuolemasta ja kuolemasta on lupa keskustella.

Kuolema sanan lisäksi olen miettinyt myös lähestyvää äitienpäivää. On lapsi miten pieni tai iso tahansa, on äidin kokema tuska ja suru käsinkosketeltavaa, kun hän saa kuulla lapsensa sairastuneen parantumattomasti. Tätä on vaikea pukea sanoiksi. Verkkokalvoihin on piirtynyt kuva äidistä ja aikuisesta lapsesta, jota äiti suojelevasti halaa.

Eleessä on jotain niin herkkää, yksityistä ja samalla jotain niin hellää. On hiljaista. Huoneessa kello tikittää. Potilaan ja hänen läheistensä elämä on muuttunut pysyvästi. Istun hiljaa, ihmettelen tilanteen herkkyyttä, en halua rikkoa sitä puhumalla.

Vastaanoton jälkeen ihmettelen minkälaista työtä saankaan tehdä. Vaikka olemme kipeiden asioiden kanssa tekemisissä, on tämä työ niin antoisaa ja arvokastakin. 

Oikein mukavaa toukokuun alkua, kesä on ihan kohta täällä.