Saako sua halata?

Tällä kysymyksellä minut yllätettiin erään vastaanoton jälkeen, kun olimme jääneet aulaan vielä keskustelemaan potilaan ja läheisen kanssa palliatiiviseen hoitoon liittyvistä asioista. Vastasin kysymykseen, että saa halata ja sitten halattiin. Tai oikeastaan rutistettiin ja tuntui, että hävisin hetkeksi sinne ison miehen syliin. Samalla sain korvaani kuiskauksen, kiitos kun helpotit mun tuskaani.

Jäin miettimään, miten iso merkitys sanojen lisäksi, myös kosketuksella on. Se voi olla pieni puristus olkapäästä tai pieni kosketus selkään, joka voi loppujen lopuksi tuntua merkityksettömältä mutta jonka todellinen merkitys voikin olla sanoin kuvaamattoman suuri.

Sen myötä on voitu kuulla ne sanomattomat sanat tai lukea myös niitä rivien välisiä lauseita. On voitu ymmärtää, että on rankkaa, on raskasta mutta sitä voi olla vaikeaa pukea sanoiksi. Tunne on kuitenkin tullut näkyväksi ja ehkä siihen päästään pureutumaan seuraavalla tapaamiskerralla.

On minua tässä työssä halattu ennenkin. On saanut näitä lämpimiä isoja, karhumaisia haleja. On kapsahdettu kaulaan ja läheinen on itkenyt työpukuni olkapään märäksi. On ollut puolinaisia haleja, kättelyitä ja olkapään puristuksia. Kaikissa niissä on ollut myös se sanomaton viesti mukana. Se sellainen, jolle ei ehkä ole ollut sanoja tai sitä on ollut vaikeaa sanoittaa.

Olen oppinut myös itse kysymään saako halata? Nuorena hoitajana lohdutin yhtä läheistä potilaan kuoleman jälkeen halaamalla. Tai yritin halata mutta ymmärsin jo tämän yritykseni alussa, että tämä ele oli virhe. Tämä ihminen ei tykännyt kosketuksesta tai ainakaan siinä tilanteessa ja pahoittelin halaamisyritystäni sen tehtyäni.

Koskettaminen on tärkeää. Myös meidän hoitotyössä. On kuitenkin tärkeää oppia tunnistamaan ne tilanteet, joissa saa koskettaa ja että se on kunnioittavaa, arvokasta kohtaamista. Linkitän tähän Terhokodin blogin, jossa käsitellään juurikin tätä kunnioittavaa kosketusta. Linkin takaa löytyy myös yksi parhaimmista kirjoista, joita olen lukenut eli tuo kunnioittavan kosketuksen käsikirja.

https://terho.fi/kunnioittava-kosketus-osa-kokonaisvaltaista-saattohoitoa/

Kunnioittava tai arvostava kosketus, miten tärkeät välineet nämä meidän auttavat kädet ovatkaan tässä työssä. Ne luovat turvaa, ne voivat viestiä, että sinut on nähty tai kuultu. Ne voivat lohduttaa, napata kiinni tai olla helpottamassa kipua tai tuskaa.

Samaa vaikutusta, jota me tuotamme sanoilla, ilmeillä ja eleillä.

Alun iso, karhumainen halaus yllätti. En ollut osannut odottaa sen tulevan mutta se ilahdutti, liikutti ja antoi taas muistutuksen tämän työn merkityksellisyydestä.

Arvostava ja kunnioittava kosketus tai kohtaaminen on osa työmme perustaa. Paitsi, että kohtaamme potilaita ja läheisiä kunnioittavasti ja arvostaen, niin toivoisin että muistaisimme tehdä sitä myös arjessamme. On kyse sitten naapurista, työkaverista tai tuntemattomasta henkilöstä linja-autossa. Enkä tarkoita tällä sitä, että kaikista ihmisistä tai kohtaamista pitäisi tykätä mutta ehkä se, että voitaisiin tulla toimeen, voisi riittää.

Kesäloma alkaa jo häämöttämään kalenterissa. Onko sinulla lomalle jotain erityisiä suunnitelmia tai toiveita? Itse toivon edes hieman lämmintä, aurinkoista keliä, hyviä kirjoja ja kiireettömyyttä. Sekä tottakai niitä kohtaamisia, toivottavasti toinen toisiaan kunnioittavia, arvostavia kohtaamisia erilaisten ihmisten kanssa.

Palliatiivisen hoidon menetetyt mahdollisuudetko?

 

Olen aiemminkin kirjoittanut palliatiivisen hoidon menetetyistä mahdollisuuksista mutta nyt lähestyn aihetta eri näkökulmasta. Välillä tässä työssä käy niin, että joudummekin selventämään potilasta hoitavaan yksikköön, että potilaalla on mahdollisuus päästä esimerkiksi syöpälääkärin hoidon arvioon tai on vielä mahdollisuus päästä syöpähoitoihin. Se ei tarkoita sitä, että esimerkiksi iän tai taloudellisten tai muiden seikkojen vuoksi hoitava taho ajattelee, että mitään ei ole tehtävissä. Hoitava taho voi ajatella, että potilaan tilanne on niin vakava, että ollaankin suoraan saattohoidossa.

Jotkut syöpäsairaudet antavat oireita vasta siinä vaiheessa, kun sairaus on ehtinyt levitä tai esimerkiksi aivokasvain on kasvanut niin suureksi, ettei leikkaushoitoa ole mahdollista antaa. Tämä ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita saattohoitovaihetta. Esimerkiksi aivokasvaimeen voi olla mahdollisuus antaa sädehoitoa, joka ei paranna sairautta mutta voi jarruttaa sen etenemistä ja lievittää oireita.

Miksi sitten välillä törmää tähän ajatukseen, että suoraviivaisesti ollaan menossa kohti saattohoitoa?

En ole asiaa mitenkään tutkinut tai en ole tämän asian asiantuntija mutta ajattelisin, että kyse on siitä, ettei näitä käsitteitä tunneta kunnolla. Kyllä, myös meillä ammattilaisilla on vaikeuksia tunnistaa palliatiivisen hoidon ja saattohoidon eroja, puhumattakaan varhaisesta palliatiivisesta hoidosta.

Linkitän tähän taas Terveyskylän palliatiivisen talon sivuston, jossa voi hyvin perehtyä esimerkiksi siihen, mitä palliatiivinen hoito on: https://www.terveyskyla.fi/palliatiivinentalo/palliatiivinen-hoito/mita-palliatiivinen-hoito-on

Miten tätä tietoisuutta sitten saadaan vietyä eteenpäin? Kouluttamalla, järjestämällä erikoistumisopintoja, olemalla mukana muiden klinikoiden palliatiivisten potilaiden hoidossa eli moniammatillisesti, osastotunneilla, keskustelemalla ja tuomalla tätä tärkeää asiaa ihmisten tietoisuuteen. Työ on hidasta ja välillä siinä turhautuu 😊 Olisi kuitenkin välillä tärkeää pysähtyä miettimään, mitä kaikkea ollaan jo saatu aikaiseksi. Meidän yksikössämme ilahdumme aina kun saamme lähetteen uudesta yksiköstä. Samalla kysymme myös halukkuutta osastotuntiin, jos sellainen on mahdollista järjestää.

Näissäkin tapauksissa on toki huomioitava kolikon toinen puoli eli se, ettemme sorru ylihoitamiseen. Ylihoitaminen voi pahimmillaan heikentää huomattavasti potilaan ja perheen elämänlaatua, lisätä kärsimystä ja se mikä omasta mielestäni on pahinta, ettei potilas ja perhe saa mahdollisuutta valmistautua lähestyvään kuolemaan tai jättää jäähyväisiä.

Aina emme onnistu, vaan potilaan kuolema tulee yllätyksenä ja taaksepäin katsoessa vasta näemme, mikä olisi ollut potilaan kohdalla järkevää ja inhimillistä. Koska hoidamme ihmistä, yksilöitä, on tämä työ niin kovin haastavaa ja sensitiivistä. 

Onneksi nykypäivänä eri yksiköt paljon konsultoivat meitä. Voidaan moniammatillisesti pohtia potilaan kokonaistilannetta ja ohjata jatkohoidon kanssa.  Kaikkia vastauksia ei ole meilläkään mutta onneksi on eri tahoja, joita voimme konsultoida ja saada potilaalle ja hänen perheelleen parhaan mahdollisen hoidon. Kenenkään ei tarvitse pärjätä yksin.

Kuin varkain on toukokuu edennyt jo puoleen väliin. Omassa työssäni olen käynyt läpi ns ”kevätkauden” yhteenvetoa. Nyt en tarkoita tällä tekemääni potilastyötä vaan hoitotyön kehittämistä. Kevät kaudella järjestetyt koulutukset alkavat olemaan paketissa. Muutama verkoston koulutuspäivä on vielä luvassa. Omaan hoitotyön kehittämiseen liittyvät isommat projektit on saatu valmiiksi ja on ollut ilahduttavaa huomata, miten hyvin ne on otettu vastaan, on kyse sitten ollut koulutuksista tai verkkokurssista. Koen onnistuneeni kevään koitoksissa ja ne antavat luottamusta myös jatkoon. Olen törmännyt monenlaiseen uuteen asiaan tänä keväänä ja selvinnyt niistä. En toki yksin, vaan olen saanut paljon tukea ja ohjausta sekä neuvoja. Tässäkään kehittämistyössä ei yksin pärjää vaan se vaatii moniammatillista yhteistyötä 😊 Koen olevani onnekas, kun olen saanut sitä tehdä niin hyvien tyyppien kanssa, missään vaiheessa ei ole ollut sellaista oloa, että yksin olisi pitänyt pärjätä. Aina on ollut lähellä niitä ihmisiä, joihin on voinut tukeutua ja kysyä neuvoa 😊. Nyt on hyvä keskittyä kesään, lomaan ja potilastyöhön.

Aurinkoista ja lämmintä toukokuuta Sinulle

Kuolema

 

Kuolema- sanan käyttö, miten se sopii sinun suuhusi? Korvaatko sen mieluummin jollain muulla sanalla, kun puhut kuolemasta tai siitä, että joku ihminen on kuollut? Poisnukkunut, menehtynyt, siirtynyt ajasta iäisyyteen ja mitä näitä kaikkia korvaavia sanoja onkaan. Jos käyttäisimme luontevasti sanaa kuolema, voisiko kuolema ollakin vähemmän pelottava asia, kun kuolemasta uskallettaisiin käyttää sanaa kuolema?

Olen aiheesta aiemminkin kirjoittanut mutta sain olla kuuntelemassa erinomaista luentoa surusta, jossa myös tämä sanan kuoleman käyttö nousi esiin. Olen niin samaa mieltä luennoitsijan kanssa. Meidän tulisi käyttää sanaa kuolema ja itse jäin pohtimaan omaa suhtautumistani kyseiseen sanaan.

Onko itselleni sanan kuolema käyttö sitten luontevaa ja sujuvaa? Ei se kyllä aina ole ja huomaan välillä itsekin käyttäväni sanaa menehtynyt. Onko se jotenkin pehmeämpi sana? Ei mielestäni. Ehkä sanaan kuolema liittyy erilainen lataus myös minulla, niiden omien, kipeiden menetysten kautta.

Kun olen saanut tietää isäni tai siskoni kuolemasta, on se tuntunut samalta kuin joku olisi läimäyttänyt naamaan tai niin kuin toinen siskoni sanoi, ihan kuin maapallo olisi ihan hetkeksi lakannut pyörimästä. Niin iso ja pysäyttävä asia siskomme kuolema on ollut.

Kuollut. Kuollut. Sana ei jätä mitään epäselvyyttä, sen merkityksen ymmärtää heti.

Itselleni sana kuollut tuo ymmärryksen lopullisuudesta. Enää koskaan ei tule sellaista aikaa, että saisin kuulla siskoni äänen, naurun tai tuntea miltä isän parransänki tuntui poskea vasten halatessa. Joku aika elämästä päättyy tuohon yhteen sanaan, kuollut.

Ammatillisesti ja myös henkilökohtaisesti ymmärrän sanan merkityksen ja miten tärkeää on esimerkiksi kertoa läheisille, että heidän perheenjäsen on kuollut. Juurikin tuon ymmärryksen kanssa. Sanaa kuolema olisi tärkeää käyttää myös lasten kanssa keskustellessa.

Miksi me sitten käytämme kiertoilmaisuja? Tekeekö se kuolemasta jotenkin pehmeämmän? Se ei olisikaan niin lopullista? Vai liittyykö se meidän omiin pelkoihimme, joita meillä on kuolemaa kohtaan?

Aiheutammeko potilaillemme eksistentiaalisen kriisin, kun käytämme sanaa kuolema?  Tutkimusten mukaan kuolemaan johtava sairastuminen kyllä voi aiheuttaa potilaalle ja läheiselle eksistentiaalisen kriisin mutta ei niinkään se, että otamme kuoleman puheeksi. Uskaltamalla käyttää sanaa kuolema ja puhumalla siitä, voimme vähentää kuolemaan liittyviä pelkoja ja lievittää eksistentiaalista kriisiä.

Kun käytämme sanaa kuolema ja puhumme siitä, välitämmekin potilaalle ja läheisille, että emme pelkää sanaa kuolema, emme pelkää keskustelua kuolemasta ja kuolemasta on lupa keskustella.

Kuolema sanan lisäksi olen miettinyt myös lähestyvää äitienpäivää. On lapsi miten pieni tai iso tahansa, on äidin kokema tuska ja suru käsinkosketeltavaa, kun hän saa kuulla lapsensa sairastuneen parantumattomasti. Tätä on vaikea pukea sanoiksi. Verkkokalvoihin on piirtynyt kuva äidistä ja aikuisesta lapsesta, jota äiti suojelevasti halaa.

Eleessä on jotain niin herkkää, yksityistä ja samalla jotain niin hellää. On hiljaista. Huoneessa kello tikittää. Potilaan ja hänen läheistensä elämä on muuttunut pysyvästi. Istun hiljaa, ihmettelen tilanteen herkkyyttä, en halua rikkoa sitä puhumalla.

Vastaanoton jälkeen ihmettelen minkälaista työtä saankaan tehdä. Vaikka olemme kipeiden asioiden kanssa tekemisissä, on tämä työ niin antoisaa ja arvokastakin. 

Oikein mukavaa toukokuun alkua, kesä on ihan kohta täällä.