Kuolema

 

Kuolema- sanan käyttö, miten se sopii sinun suuhusi? Korvaatko sen mieluummin jollain muulla sanalla, kun puhut kuolemasta tai siitä, että joku ihminen on kuollut? Poisnukkunut, menehtynyt, siirtynyt ajasta iäisyyteen ja mitä näitä kaikkia korvaavia sanoja onkaan. Jos käyttäisimme luontevasti sanaa kuolema, voisiko kuolema ollakin vähemmän pelottava asia, kun kuolemasta uskallettaisiin käyttää sanaa kuolema?

Olen aiheesta aiemminkin kirjoittanut mutta sain olla kuuntelemassa erinomaista luentoa surusta, jossa myös tämä sanan kuoleman käyttö nousi esiin. Olen niin samaa mieltä luennoitsijan kanssa. Meidän tulisi käyttää sanaa kuolema ja itse jäin pohtimaan omaa suhtautumistani kyseiseen sanaan.

Onko itselleni sanan kuolema käyttö sitten luontevaa ja sujuvaa? Ei se kyllä aina ole ja huomaan välillä itsekin käyttäväni sanaa menehtynyt. Onko se jotenkin pehmeämpi sana? Ei mielestäni. Ehkä sanaan kuolema liittyy erilainen lataus myös minulla, niiden omien, kipeiden menetysten kautta.

Kun olen saanut tietää isäni tai siskoni kuolemasta, on se tuntunut samalta kuin joku olisi läimäyttänyt naamaan tai niin kuin toinen siskoni sanoi, ihan kuin maapallo olisi ihan hetkeksi lakannut pyörimästä. Niin iso ja pysäyttävä asia siskomme kuolema on ollut.

Kuollut. Kuollut. Sana ei jätä mitään epäselvyyttä, sen merkityksen ymmärtää heti.

Itselleni sana kuollut tuo ymmärryksen lopullisuudesta. Enää koskaan ei tule sellaista aikaa, että saisin kuulla siskoni äänen, naurun tai tuntea miltä isän parransänki tuntui poskea vasten halatessa. Joku aika elämästä päättyy tuohon yhteen sanaan, kuollut.

Ammatillisesti ja myös henkilökohtaisesti ymmärrän sanan merkityksen ja miten tärkeää on esimerkiksi kertoa läheisille, että heidän perheenjäsen on kuollut. Juurikin tuon ymmärryksen kanssa. Sanaa kuolema olisi tärkeää käyttää myös lasten kanssa keskustellessa.

Miksi me sitten käytämme kiertoilmaisuja? Tekeekö se kuolemasta jotenkin pehmeämmän? Se ei olisikaan niin lopullista? Vai liittyykö se meidän omiin pelkoihimme, joita meillä on kuolemaa kohtaan?

Aiheutammeko potilaillemme eksistentiaalisen kriisin, kun käytämme sanaa kuolema?  Tutkimusten mukaan kuolemaan johtava sairastuminen kyllä voi aiheuttaa potilaalle ja läheiselle eksistentiaalisen kriisin mutta ei niinkään se, että otamme kuoleman puheeksi. Uskaltamalla käyttää sanaa kuolema ja puhumalla siitä, voimme vähentää kuolemaan liittyviä pelkoja ja lievittää eksistentiaalista kriisiä.

Kun käytämme sanaa kuolema ja puhumme siitä, välitämmekin potilaalle ja läheisille, että emme pelkää sanaa kuolema, emme pelkää keskustelua kuolemasta ja kuolemasta on lupa keskustella.

Kuolema sanan lisäksi olen miettinyt myös lähestyvää äitienpäivää. On lapsi miten pieni tai iso tahansa, on äidin kokema tuska ja suru käsinkosketeltavaa, kun hän saa kuulla lapsensa sairastuneen parantumattomasti. Tätä on vaikea pukea sanoiksi. Verkkokalvoihin on piirtynyt kuva äidistä ja aikuisesta lapsesta, jota äiti suojelevasti halaa.

Eleessä on jotain niin herkkää, yksityistä ja samalla jotain niin hellää. On hiljaista. Huoneessa kello tikittää. Potilaan ja hänen läheistensä elämä on muuttunut pysyvästi. Istun hiljaa, ihmettelen tilanteen herkkyyttä, en halua rikkoa sitä puhumalla.

Vastaanoton jälkeen ihmettelen minkälaista työtä saankaan tehdä. Vaikka olemme kipeiden asioiden kanssa tekemisissä, on tämä työ niin antoisaa ja arvokastakin. 

Oikein mukavaa toukokuun alkua, kesä on ihan kohta täällä.