Varhainen palliatiivinen hoito

 

Olen kirjoittanut aiemminkin varhaisesta palliatiivisesta hoidosta mutta koska törmään työssäni, jos ei lähes päivittäin, niin ainakin viikoittain siihen tilanteeseen, että potilas tai potilaan läheiset tai sitten hoitohenkilökunta ihmettelee meidän mukana oloa potilaan hoidossa. Sen vuoksi tämän päiväinen kirjoitus käy läpi varhaista palliatiivista hoitoa mutta ehkä hieman eri kantilta kuin aikaisemmat kirjoitukseni.

Liitän tähän tämän lempikuvani ja linkin josta löytyy professori Tiina Saarron hyvä kirjoitus palliatiivisen hoidon integraatiosta: https://www.duodecimlehti.fi/xmedia/duo/duo17207.pdf

Jos katsotaan ylempää janaa tai kuvaa, jossa palliatiivinen hoito toteutuu oikea-aikaisesti. Siinä palliatiivisen hoidon osuus kasvaa sitä myötä, kun sairauskeskeisen hoidon osuus kasvaa. Puhutaan potilaiden kohdalla saattaen vaihtamisen periaatteesta ja tässä kuvassa se toteutuu.

Jos mietitään tätä kuvaa palliatiivisen keskuksen osalta eli miten meidän toiminnot rakentuvat tuossa janalla ja miten se vaikuttaa tähän työhön, jota teemme. Palliatiiviset keskukset voivat muodostua erilaisista toiminnoista. Käytän tässä esimerkkinä omaamme, jossa mielestäni on palliatiivisen keskuksen laajentamisessa hyvin onnistuttu. Haasteena meillä on toki se, että toimintomme ovat fyysisesti kolmessa eri paikassa mutta tämänkin asian kanssa olemme jo tottuneet toimimaan. Meidän palliatiivinen keskus sisältää siis poliklinikan, oman kotisairaalan, osastot, jotka ovat erikoistuneet jokainen omalla tavallaan. Hyvin moniammatillinen joukko toimii siis meidän alueen palliatiivisten potilaiden ja heidän perheidensä parhaaksi.

Jos ajatellaan janalla olevaa palliatiivisen hoidon vaihetta, jonka merkitys kasvaa samassa suhteessa sairauskeskeisen hoidon vähentyessä, niin yleensä se tarkoittaa esimerkiksi syöpäpotilaiden kohdalla niitä potilaita, jotka saavat sairauden etenemistä jarruttavaa syöpähoitoa. Näissä tapauksissa potilaan hoitovastuu on syöpäklinikassa mutta palliatiivinen keskus on mukana potilaan hoidossa. Meillä se tarkoittaa palliatiivista poliklinikkaa, joka toimii kantasairaalassa. Meidän kotisairaalaan ja osastoille siirrytään oikeastaan pääasiassa siinä vaiheessa, kun palliatiivinen hoitolinjaus on tehty. Eli siinä vaiheessa, kun nämä sairauden etenemistä jarruttavat hoidot joudutaan lopettamaan, esimerkiksi syöpäpotilaan kohdalla. Silloin hoitava lääkäri tekee palliatiivisen hoitolinjauksen ja potilaan hoito siirtyy kokonaisuudessaan meidän palliatiiviseen keskukseen.

Riippuu potilaan voinnista, oireista ja kokonaistilanteesta missä vaiheessa hoitokontakti luodaan esimerkiksi kotisairaalaan ja milloin ollaan vielä palliatiivisen pkl:n seurannoissa. Potilasta ei siis siirretä automaattisesti kotisairaalan seurantaan palliatiiviseen hoitolinjaan siirtyessä.  Koen, että meidän yksikössä on todella hyvää yhteistyötä eriyksiköiden välillä ja nämä siirrot sujuvat pääasiassa joustavasti.

Jos ajatellaan miten eri tavalla työ meitä voi palliatiivisessa keskuksessa kuormittaa tai miten erilaisiin haasteisiin törmäämme omissa yksiköissämme, on tässä mielestäni eroja. Olen itse aiemmin työskennellyt yksikössä, jossa potilaat tulivat meille, kun palliatiivinen hoitolinjaus oli tehty. Tämä polku oli tietyllä tavalla selkeä. Hoitovastuu oli meidän yksiköllä. Tiesimme, että sairauden etenemistä emme voi estää mutta hoitamalla oireita hyvin, olemalla potilaan ja perheen tukena ja tiiviissä kontaktissa, saimme potilaan elämänlaatua vaalittua. Saimme kulkea rinnalla ja tukea potilasta ja perhettä elämän loppuvaiheessa ja lähestyvän kuoleman osalta ja sen jälkeenkin.

Nykyisessä työssäni työskentelen palliatiivisen hoidon vaiheessa eli suurimalla osalla potilaita, joita tapaan työssäni, ei ole vielä palliatiivista hoitolinjaa. Heidän hoitovastuu on toisessa klinikassa. Potilaat tulevat meille usein vielä sairauden aiheuttaman shokin vaiheessa.

Joudumme kohtaamaan eri tavalla, erilaista hätää kuin kollegamme palliatiivisen hoitolinjauksen vaiheessa. Toki tulee potilaita, joiden tilanteet etenevät niin nopeasti, että melkeinpä sairauden toteamisvaiheessa ollaan jo saattohoidossa ja silloin kollegamme kohtaavat näitä samoja tunteita, riippumatta yksiköstä, jossa työskentelemme.

Suurimmalla osalla potilaista ei kuitenkaan tilanteet etene näin nopeasti.

Uskallan väittää, että me, jotka työskentelemme yllä olevan kuvan ns. palliatiivisen hoitolinjauksen vasemmalla puolella eli vielä siinä palliatiivisen hoidon vaiheessa, on ”sekasotkuisempi” työnkuva. Altistumme myös laajemmalla tunnekuormalle ja riskimme sijaistraumatisoitua on suurempi, kuin muissa yksiköissämme. Tällä en hae sitä, että olisimme jotenkin parempia kuin muissa yksiköissämme työskentelevä hoitohenkilökunta, ehei. Meidän haasteitamme voi olla vain vaikea ymmärtää tai hahmottaa niissä yksikössä, joissa ei työskennellä palliatiivisen hoidon vaiheessa. Käymme läpi potilaiden ja perheiden kanssa erilaisia asioita. Hoitoihin ja tulevaisuuteen liittyy vielä niin paljon epävarmuutta, on paljon kysymyksiä, joihin ei ole vastausta.

Tunnekuorman purkuun on tärkeää olla apukeinoja mutta tämän työn erityislaatuisuus olisi hyvä huomioida myös esimerkiksi käytännön henkilöstömäärissä. Tämän suuren tunnekuorman altistukseen, kun liitetään vielä kiire tai riittämättömyyden tunne, ollaan vaarallisilla vesillä.

Meidän yksiössämme me törmäämme päivittäin, useita kertoja potilaan ja läheisten hätään. Hätään vakavasta sairaudesta, hätään läheisistä, hätään pärjäämisestä, taloudellisesta ahdingosta tai siitä, että elämän pituus onkin rajallista. Tieto parantumattomasta sairaudesta on voitu saada juuri ja se herättää paljon epävarmuutta, kysymyksiä tulevaisuudesta ja sitä jo aiemmin mainittua hätää.

Siinä missä kohtaamme ja tuemme potilaitamme, kohtaamme ja tuemme myös hoitohenkilökuntaa muissa potilasta hoitavissa yksiköissä. On hyvä osata olla korrekti ja esittää asioita rakentavasti, vaikka olisikin eri mieltä tai erilainen näkemys potilaan parhaasta. Jos kollegoille kovin alkaa rähjäämään, voi pahimmillaan tulla se tilanne, etteivät he enää kysy neuvoja tai apuja ja pahimmillaan näissä tapauksissa voi potilaan oire tai oireet jäädä liian vähälle hoidolle.

Koska hoidamme eri klinikoiden kanssa yhdessä potilaita, niin käymme myös usein keskustelua heidän hoidostaan. Hoitava yksikkö, jossa ei ole esimerkiksi totuttu hoitamaan nuoria potilaita, voivat olla kovastikin tuen ja keskustelun tarpeessa potilaan hoidon suhteen. Niin antoisia kuin nämä keskustelut ovatkin, myös ne ovat omalta osaltaan nostamassa meidän tunne kuormaa.

Vaikka tämä työni kuormittaa, niin silti se enemmän antaa kuin ottaa 😊 Tämä työ kuolevien potilaiden ja heidän perheidensä parissa on itselleni äärettömän rakasta. Koen, että olen siinä työssä, jossa minun kuuluukin olla. Olen löytänyt oman työni ”kodin”, saaden tehdä sitä työtä, jonka koen merkitykselliseksi kaikkine niine vivahteineen ja sävyineen, joita työni tarjoaa.

Sunnuntait ovat lempipäiviäni. Etenkin nämä rauhalliset sunnuntaiaamut. Keittiöstä leijailee sämpylän tuoksu ja korvissa laulaa Ellinoora ”ei se auta kun elääääää” eli mikäs muukaan kappale kun sunnuntai 😊

Oikein ihanaa sunnuntaita sinulle (mahdollinen) lukijani (välillä mietin onko näillä jorinoillani yhtään lukijaa mutta ei se haittaa vaikka ei olisikaan 😊) Tämä kirjoittaminen on itselleni harrastus ja yksi keino purkaa tätä yllämainittua tunnekuormaa 😊