Olen
aiemminkin kirjoituksissani käsitellyt suruani mutta edelleen se herättää
pohdintaa. Lähiaikoina se on ollut voimakkaampaa ja siihen on liittynyt enemmän
ikävää. Toki asiaan varmasti vaikuttaa tuo siskoni kuolinpäivän läheisyys, että
asia on enemmän mielessä ja sitä kautta myös tunteet enemmän pinnassa.
Olen
miettinyt mitä hänelle haluaisin sanoa, jos se olisi vielä mahdollista mutta ne
ovat niitä samoja asioita, joita juttelimme vielä silloin kun hän oli elossa.
Mitä kuuluu? Miten olet jaksellut? Miten lapset? On kova ikävä. Olet rakas.
Toivottavasti pian nähtäisiin (No ehkä näkemistä en ihan heti toivo 😊).
Suruni on
muuttanut muotoaan. Ehkä kuvaisin omaa suruani laavalamppuna. Tiedättehän niitä
värillisiä lamppuja joissa ”laava” muuttaa jatkuvasti muotoaan. Suruni elää
niin kuin minäkin elän. Välillä se on lampussani isoimpina ryppäinä ja välillä
taas pienempinä hippusina, jatkuvassa liikkeessä tullen välillä voimakkaampana
ja välillä ollen enemmän taustalla. Ehkä tärkeimpänä asiana kuitenkin, että se
ei aiheuta ahdistusta tai hankalaa oloa, se ei estä minua toimimasta tai
elämästä.
On hyvä
muistaa, että surun tunteet ovat yksilöllisiä ja kuvaan kirjoituksessani vain
omaa suruani.
Keskustelimme
surusta myös hiljattain erään potilaan läheisen kanssa. Suru oli suurena koska
läheisen kuolemasta oli vain vähän aikaa. Siihen sekoittui kuitenkin
syyllisyyttä siitä, että läheinen koki kuoleman myös helpottavana koska parantumatonta
syöpäsairautta oli sairastettu jo pitkään. Hän kysyi minulta, että ”olenko
huono ihminen kun tunnen näin”. Hän tiesi kyllä itsekin vastauksen, että ei
tietenkään ollut. Parantumattoman sairauden kanssa oli oltu pitkään, kuolemaan
oli ehditty valmistautua ja tärkeitä asioita oli vuosien saatossa ehditty
laittaa rauhassa järjestykseen. Palliatiivisen hoitolinjan vaihe oli kestänyt
pitkään mutta itse kuolema tuli ehkä hieman yllättäenkin.
Tässä
kyseisessä tapauksessa surutyö oli päässyt alkamaan ennen kuolemaa ja se näytti
ehkä lempeän puolensa jo heti alkuvaiheessa.
Surua
pariskunnalle oli aiheuttanut myös se, että kun tieto aikanaan
parantumattomasta sairaudesta tuli, hävisi ympäriltä osa läheisistä. Toki osaan
läheisistä ja ystävistä suhteet syvenivät mutta osa vetäytyi. Todettiin, että osalle
voi olla kuoleman ja parantumattomasti sairaan kohtaaminen olla vaikeaa. Ei
tiedetä mitä sanoa, ei uskalleta tai osata ottaa yhteyttä, kun pelätään, että
sanotaan vääriä asioita. Läheinen kertoi, että koki yksinäisyyttä ja olikin
kova suru huomata, että elämän kriisihetkillä osa läheisestä vetäytyi. Onneksi
alkujärkytyksen jälkeen tilanne parani ja läheinen oli ollut itsekin aktiivinen
läheisiinsä päin ja saanut tukea.
Toivoisin,
että pääsisimme siitä täydellisyyden harhasta, että on olemassa oikeita sanoja,
joilla voimme lohduttaa tai oikeanlaisia ihmisiä, jotka osaavat tukena olemisen
jotenkin erinomaisesti tai täydellisesti. Voisiko riittää, että laittaisi
viestin tai soittaisi, että en tiedä mitä sanoa mutta olen täällä? Tai
Tarvitsetko jotain? tai se, että minulle voi aina soittaa, vaikka en
tietäisikään mitä sanoa? Toki me ihmiset elämme erilaisissa elämäntilanteissa
ja aina niitä voimavaroja ei ole käytettävissä mutta senkin voi mielestäni sanoa.
On myös
yhdenlainen suru, että ihmiset hukkaavat toisensa vain sen vuoksi, etteivät
tiedä mitä sanoa.
Omaa suruani
helpottaa mukavat muistot, valokuvat, keskustelu ja tämä kirjoittaminen. Tänään suru on elämässäni enemmän läsnä, huomenna todennäköisesti jotain muuta. Se ei kuitenkaan estä minua lähettämästä ajatuksia sinne jonnekin:
Rakas sisko, kunpa olisit täällä ja saataisiin jutella ja nauraa niin kuin ennenkin, olet rakas. Ikävä on kova mutta me pärjätään. Terkkuja sinne pilvien päälle, olet
ajatuksissa.
