Terkkuja sinne pilvien päälle

 

Hiljattain tuli siskoni kuolemasta kuluneeksi 11 vuotta. Ihmettelin asiaa puolisolleni ääneen. Yksitoista vuotta. Sehän on ihan kamalan pitkä aika ja toisaalta siitä tuntuu olevan vain hetki. Tämä sai minut miettimään suruani ja miten se on muuttunut näiden vuosien aikana. Se sai myös minut miettimään, millaista elämäsi olisi tänään, jos et olisi päätynyt ratkaisuusi.

Olen aiemminkin kirjoituksissani käsitellyt suruani mutta edelleen se herättää pohdintaa. Lähiaikoina se on ollut voimakkaampaa ja siihen on liittynyt enemmän ikävää. Toki asiaan varmasti vaikuttaa tuo siskoni kuolinpäivän läheisyys, että asia on enemmän mielessä ja sitä kautta myös tunteet enemmän pinnassa.

Olen miettinyt mitä hänelle haluaisin sanoa, jos se olisi vielä mahdollista mutta ne ovat niitä samoja asioita, joita juttelimme vielä silloin kun hän oli elossa. Mitä kuuluu? Miten olet jaksellut? Miten lapset? On kova ikävä. Olet rakas. Toivottavasti pian nähtäisiin (No ehkä näkemistä en ihan heti toivo 😊).

Suruni on muuttanut muotoaan. Ehkä kuvaisin omaa suruani laavalamppuna. Tiedättehän niitä värillisiä lamppuja joissa ”laava” muuttaa jatkuvasti muotoaan. Suruni elää niin kuin minäkin elän. Välillä se on lampussani isoimpina ryppäinä ja välillä taas pienempinä hippusina, jatkuvassa liikkeessä tullen välillä voimakkaampana ja välillä ollen enemmän taustalla. Ehkä tärkeimpänä asiana kuitenkin, että se ei aiheuta ahdistusta tai hankalaa oloa, se ei estä minua toimimasta tai elämästä.

On hyvä muistaa, että surun tunteet ovat yksilöllisiä ja kuvaan kirjoituksessani vain omaa suruani.

Keskustelimme surusta myös hiljattain erään potilaan läheisen kanssa. Suru oli suurena koska läheisen kuolemasta oli vain vähän aikaa. Siihen sekoittui kuitenkin syyllisyyttä siitä, että läheinen koki kuoleman myös helpottavana koska parantumatonta syöpäsairautta oli sairastettu jo pitkään. Hän kysyi minulta, että ”olenko huono ihminen kun tunnen näin”. Hän tiesi kyllä itsekin vastauksen, että ei tietenkään ollut. Parantumattoman sairauden kanssa oli oltu pitkään, kuolemaan oli ehditty valmistautua ja tärkeitä asioita oli vuosien saatossa ehditty laittaa rauhassa järjestykseen. Palliatiivisen hoitolinjan vaihe oli kestänyt pitkään mutta itse kuolema tuli ehkä hieman yllättäenkin.

Tässä kyseisessä tapauksessa surutyö oli päässyt alkamaan ennen kuolemaa ja se näytti ehkä lempeän puolensa jo heti alkuvaiheessa.

Surua pariskunnalle oli aiheuttanut myös se, että kun tieto aikanaan parantumattomasta sairaudesta tuli, hävisi ympäriltä osa läheisistä. Toki osaan läheisistä ja ystävistä suhteet syvenivät mutta osa vetäytyi. Todettiin, että osalle voi olla kuoleman ja parantumattomasti sairaan kohtaaminen olla vaikeaa. Ei tiedetä mitä sanoa, ei uskalleta tai osata ottaa yhteyttä, kun pelätään, että sanotaan vääriä asioita. Läheinen kertoi, että koki yksinäisyyttä ja olikin kova suru huomata, että elämän kriisihetkillä osa läheisestä vetäytyi. Onneksi alkujärkytyksen jälkeen tilanne parani ja läheinen oli ollut itsekin aktiivinen läheisiinsä päin ja saanut tukea.

Toivoisin, että pääsisimme siitä täydellisyyden harhasta, että on olemassa oikeita sanoja, joilla voimme lohduttaa tai oikeanlaisia ihmisiä, jotka osaavat tukena olemisen jotenkin erinomaisesti tai täydellisesti. Voisiko riittää, että laittaisi viestin tai soittaisi, että en tiedä mitä sanoa mutta olen täällä? Tai Tarvitsetko jotain? tai se, että minulle voi aina soittaa, vaikka en tietäisikään mitä sanoa? Toki me ihmiset elämme erilaisissa elämäntilanteissa ja aina niitä voimavaroja ei ole käytettävissä mutta senkin voi mielestäni sanoa.

On myös yhdenlainen suru, että ihmiset hukkaavat toisensa vain sen vuoksi, etteivät tiedä mitä sanoa.

Omaa suruani helpottaa mukavat muistot, valokuvat, keskustelu ja tämä kirjoittaminen. Tänään suru on elämässäni enemmän läsnä, huomenna todennäköisesti jotain muuta. Se ei kuitenkaan estä minua lähettämästä ajatuksia sinne jonnekin:

Rakas sisko, kunpa olisit täällä ja saataisiin jutella ja nauraa niin kuin ennenkin, olet rakas. Ikävä on kova mutta me pärjätään. Terkkuja sinne pilvien päälle, olet ajatuksissa.