Mua pelottaa

Näillä sanoilla aloitti eräs nuori potilas keskustelumme, kun tapasin häntä ensimmäistä kertaa. Kysyin, että mikä sinua pelottaa? Hän oli hetken hiljaa ja sanoi ettei oikein itsekään tiedä. Tämän ääneen sanominen oli todella tärkeää. Saimme yhdessä lähteä keskustelemaan elämän loppuvaiheeseen ja kuolemaan liittyvistä asioista.  

Itse olin tyytyväinen, että osasto, jossa tapasin kyseisen potilaan, oli osannut kertoa meidän tulosta myönteisellä tavalla. Heidän tekemällä pohjatyöllä oli luotu turvallinen tila, jossa hän ensitöikseen uskalsi sanoa, että mua pelottaa.

Ajattelen, että yksi meidän työmme perustehtävää on turvallisen tunteen tai turvallisen tilan luominen. Aina emme siinä onnistu mutta aika usein kyllä.

Olen omien opintojeni myötä perehtynyt viime aikoina psykologiseen turvallisuuteen ryhmässä sekä työyhteisössä. Olen ajatellut, että monta asiaa näistä voi viedä myös meidän tekemäämme potilastyöhän.

Linkitän tähän lähteen psykologisesta turvallisuudesta:

https://mieli.fi/tyoelama/edistaminen/psykologinen-turvallisuus/

Tekoäly määrittää psykologista turvallisuutta seuraavasti:

Psyykkinen (tai psykologinen) turvallisuus tarkoittaa tunnekokemusta ja ilmapiiriä, jossa ihmisen on turvallista olla oma itsensä, ilmaista ajatuksiaan, tehdä virheitä ja pyytää apua ilman pelkoa vähättelystä, rangaistuksesta tai häirinnästä. 

Keskeiset piirteet

·       Avoimuus ja suorapuheisuus: Asioista, onnistumisista ja epäkohdista uskalletaan puhua avoimesti.

·       Virheiden hyväksyminen: Erehtymistä ei pelätä, vaan virheitä pidetään osana oppimista ja kehitystä.

·       Ennustettavuus ja jatkuvuus: Ympäristö on vakaa, ja siinä toimitaan luottamukseen perustuvien sääntöjen mukaan.

·       Avun pyytäminen: Tukea uskalletaan pyytää matalalla kynnyksellä, olipa kyse arjen pulmista tai suuremmista vaikeuksista

Tukea uskalletaan pyytää matalalla kynnyksellä, olipa kyse arjen pulmista tai suuremmista vaikeuksista.

Psykologista turvallisuutta tarkastellaan erityisesti koulun ja kasvatuksen maailmassa sekä työyhteisöjen mutta itse ajattelen, että se sopii myös hyvin meidän palliatiiviseen hoidon osa-alueeseen. Erityisesti, kun luen tekoälyn tekemää määritelmää tunnekokemuksesta, jossa ihmisen on turvallista olla oma itsensä. Sehän on meidän onnistuneen kohtaamisen perusydintä. Pystymme luomaan niin turvallisen ilmapiiriin, että potilas uskaltaa sanoa:

Mua pelottaa.

Tämän kyseisen potilaan kohdalla kävimme keskustelua peloista mutta hänellä ei niinkään ollut ehkä pelkoa itse kuolemaa kohtaan. Häntä pelotti astua takaisin elämään.  Syöpäsairauden vuoksi hän oli viettänyt pitkiä aikoja sairaalassa. Elämä oli pyörinyt tutkimusten, verikokeiden, kontrollien ja hoitojen ympärillä. Nyt kun olikin siirrytty palliatiiviseen hoitolinjaan, ei nämä edellä mainitut asiat olleetkaan enää rytmittämässä elämää vaan oli aika miettiä mitä nyt voisi tehdä. Jäljellä olevaa elinaikaa ei kukaan osannut ennustaa ja vointi oli tässä vaiheessa vakaa ja voimavaroja oli jäljellä.

Vaikka tämä nuori potilas oli parantumattomasti sairas, oli elämää vielä elettävänä. "Ehkä voisin lähteä vielä käymään Kuubassa tai uskaltaisin varata keikkaliput suosikkiartistini keikalle ensi kuulle, ehkä voin mennä mökille ja pitää monttubileet ystävilleni".

En yhtään ihmettele, että pelotti. Hoidot ja elämä olivat menneet niin vahvasti sairauden ympärillä, että oma elämä oli ollut vähän taustalla.

Olimme onnekkaita, että kyseisellä osastolla oli meidän tulosta ja kontaktista osattu keskustella myönteisessä valossa, että he olivat luoneet potilashuoneeseen sen psykologisen turvallisuuden pohjan, jolle meidän oli hyvä astua ja lähteä rakentamaan yhteistyötä potilaan kanssa.

Opiskelen opettajuutta ja olen eri tehtävien myötä joutunut pohtimaan sitä, että miten minä olen omilla toimillani luomassa psykologista turvallisuutta ryhmätilassa. Miten sitä voin vahvistaa tai miten heikentää. Olemme tähän liittyen tehneet esimerkiksi tehtävän, jossa jokainen kirjoitimme lappuun, mitä tilaan sinä aamuna tuomme. Vastaukset tiputimme lasipurkkiin ja kävimme ne myöhemmin läpi. Oli hauska huomata, miten eri tavalla tätä asiaa tulkitsimme. Joku toi luokkaan kädet, joku taas läppärin. Oma vastaukseni oli hyvän boogien, mitä se sitten tarkoittaakaan 😊

Oletko sinä koskaan pysähtynyt pohtimaan, mitä tuot mukanasi, kun astut huoneeseen? On se sitten luokkahuone, työtila tai meille se herkin eli potilashuone tai vastaanottohuone.

Astun huoneeseen, ovi menee hiljaa kiinni ja käytävältä kuuluva häly vaimenee. Siirrän tuolia lähemmäs sänkyä. Katson silmiin ja hymyilen varovasti: Huomenta, mä olen sairaanhoitaja Reetta ja tulen tuolta palliatiiviselta pkl:lta. Sopiiko tulla juttelemaan?  Istun alas, vedän henkeä, olen tässä.

Tämän syksyn ensimmäinen pakkasaamu nipisteli poskia koiran kanssa aamulenkillä ollessa. Monelle parvekkeelle tai pihalle ovat ilmestyneet jo jouluvalot vai kausivalotko ne lienee 😊 Sunnuntait, nämä lempipäiväni 😊Toivotan sinulle oikein mukavaa sunnuntaita, olkoon se sinulle hyvä.