Kesän aikana
olen ollut pääasiassa omassa ns. perustyössäni eli olen hoitanut potilaita ja
heidän läheisiään vastaanotoilla, puhelimitse ja konsultaatiokäynneillä. Työtä
teemme yhdessä ja erikseen lääkäreidemme kanssa. Kesällä on ollut paljon töitä
ja oman viehätyksensä työhön on antanut se, että kun on pääasiassa
potilastyössä, niin potilaat ja läheiset ovat tulleet enemmän tutuiksi. Onkin ollut hauska
kuulla potilaan kysyneen minua kollegalta nimellä tai jos olemme törmänneet
käytävällä hänen tullessa hoitoihin, on tullut iloinen morjestus ja käden
heilautus.
Tämän kesän
aikana olen käynyt potilaidemme ja läheisten kanssa keskusteluja myös niistä unelmista,
jotka eivät käy toteen parantumattoman sairauden ja lähestyvän kuoleman takia.
On ollut toiveita matkoista, uusista kodeista tai työhön liittyvistä unelmista.
Kipeimmät unelmat tai se, ettei ne toteudu, ovat liittyneet ihmisiin.
En
näe kun lapseni pääsee ripiltä tai menee naimisiin
En
näe kun lapsenlapseni alkaa kävelemään
En
näe koskaan lastani, josta olen haaveillut jo useita vuosia mutta jota ei vielä
ole edes olemassa
Tuntuu kuin
aika pysähtyisi. Ollaan elämän perusasioiden äärellä.
En löydä
sanoja. Suru on käsinkosketeltavaa välissämme. Osaston äänet kaikuvat vaimeana
oven takana, siellä elämä kulkee eteenpäin. Meillä se tuntuu hetkeksi
hidastuneen. Tilanne on herkkä. Liikutun.
Tässä työssä
koen havahtuvani niin kovin usein sen maalaamiin eri sävyihin. Aina niitä
kaikkein pienempiä tai pehmeimpiä sävyjä ei tavoita. Välillä itsellä ajatukset
kulkevat jossain muualla eikä ole näissä tilanteissa niin läsnä.
Joskus taas huomaa
olevansa juuri oikeassa hetkessä. Jälkeenpäin katsottuna huomaakin, että sattui
olemaan paikalla juuri siinä hetkessä, että potilas sai kerrottua omat
toiveensa ja pelkonsa liittyen lähestyvään kuolemaan. Myöhemmin se ei enää
onnistunut sekavuuden ja voinnin huononemisen vuoksi. Sai kuulla potilaalta
selväsanaisesti ne omat toiveet ja pelot vaikka ei ollut aiemmin halunnut
meidän yksikön palveluita.
Parantumaton
sairaus ja oman elämän päättyminen sekä niistä rakkaista luopuminen, on niin
kipeä asia ettei siitä halua tai oikeastaan pysty puhumaan. Sekin on ihan okei.
Tärkeintä olisi kuitenkin se, että siihen annettaisiin mahdollisuus. Että me
ammattilaiset uskallettaisiin ottaa lähestyvä kuolema puheeksi ja
uskallettaisiin sanoa sana kuolema koska se voi antaa luvan puhua pelottavasta
asiasta ja siihen liittyvistä peloista.
Työssämme
käymme hyvin monenlaisia keskusteluita, psykososiaaliseksi työksikin tätä
sanotaan. Itse koen, että meidän yksikössämme me kaikki teemme psykososiaalista
työtä. Olemme kaikki saaneet siihen vaaditun peruskoulutuksen ja se on luonteva
osa meidän työtämme. Meidän yksikkömme on siitä onnekas, että tämän lisäksi osalle
hoitajista on erikseen annettu aikaa tehdä tätä tärkeää työtä eli he saavat
pitää myös psykososiaalisen tuen vastaanottoja ja saavat perehtyä syvemmin
potilaiden ja läheisten kanssa käytyihin keskusteluihin.
Potilaille
ja läheisille mahdollisuus tulla kuulluksi ja nähdyksi on äärettömän tärkeää.
On kyse sitten keskustelutuen vastaanotolla tapahtuvasta keskustelusta,
puhelimessa käydystä keskustelusta tai siellä vuoteen vieressä käydyistä
keskustelusta. On joku, joka ei kavahda, kun käytetään sanaa kuolema tai voi
kertoa siitä surusta, joka tulee niistä unelmista, joita ei koskaan tule.
Vaikka kesä
on ollutkin työntäyteinen, on se ollut myös palkitseva ja opettavainen. On
ollut ihana jakaa loman jälkeistä työhön paluuta tai pohdiskella elämän epäreiluutta
työyhteisön kanssa. Oman työyhteisön luottoihmiset tekevät työstä helpompaa,
jos näin voi sanoa. Uskaltaa olla toisten edessä omana itsenään, omine vikoineen
ja kokea tulevansa hyväksytyksi tai todeta ettei aina mene putkeen tai työssä
ei onnistu mutta uskaltaa myös iloita onnistumisista.
Toivon, että
kesä on ollut sinulle lempeä ja olet ehtinyt nauttimaan siitä. Syksy alkaa
olemaan nurkan takana, omine kiireineen ja touhuineen ja sekin on oikein
mukavaa.
