Sukellus palliatiivisen hoitajan työuraan ja yhteistyöhön

Tällä viikolla olemme viettäneet kansainvälistä palliatiivisen hoidon ja saattohoidon viikkoa. Viikkoon on kuulunut monenlaista tapahtumaa eri hyvinvointialueilla ja eri yhdistysten toimesta. On ollut mukava huomata, miten meidän alan asiat ovat näkyneet esimerkiksi sosiaalisessa mediassa enemmän.

Tähän tärkeään viikkoon osui myös meidän alan ehkä tärkein tapahtuma, mitä voi olla. Eduskunnassa hyväksyttiin muutokset terveydenhuoltolakiin ja esimerkiksi palliatiivinen hoito ja saattohoito saadaan lakiin. Emme ole enää pelkkien suositusten varassa. Laki tulee ymmärtääkseni voimaan jo vuodenvaihteessa. Linkitän tähän syöpäjärjestöjen tiedotteen asiasta:

https://www.syopajarjestot.fi/uutinen/saattohoitolaki-yksimielisesti-lapi/

Kannattaa seurata aiheeseen liittyviä julkaisuja myös Suomen palliatiivisen hoidon yhdistyksen sivuilta: https://www.sphy.fi/

Pidin itsekin muutaman esityksen ja jäin pohtimaan miten paljon asiat ovat muuttuneet oman työurani aikana. Olen aiemminkin kirjoittanut, miten nuorena hoitajana työskennellessäni tk-sairaalan osastolla, ei paljoa puhuttu saattohoidosta. Tai potilaat eivät tulleet sillä nimikkeellä meille hoitoon, vaan he tulivat kuntoutumaan.

Oman työurani olen tehnyt pääasiassa osastotöissä. Kuolevia potilaita aloin hoitamaan vuonna 2001, kun palasin työelämään lapsen saamisen jälkeen. Työskentelin pienen tk-sairaalan osastolla ensin lähihoitajana ja myöhemmin sairaanhoitajana. Meillä oli hyvä ja tiivis työyhteisö ja kuolevien potilaiden hoito oli meillä erityisen lähellä sydäntä. Meillä oli myös kova halu kehittää omaa osaamistamme ja kuolevien potilaiden hoitoa. Saattohoitopotilaiden hoito oli vastuualueenani niin lähihoitajana kuin myöhemmin sairaanhoitajana työskennellessäni. Hyppäsimme uusien kipupumppujen osalta (Cadd Legacy) suoraan syvään päätyyn. Ensimmäinen potilas, jota hoidimme noilla uusilla pumpuilla, oli potilas, jolla kipulääkeseos annosteltiin suoraan epiduraalitilaan. Meitä kävi kouluttamassa erikoissairaanhoidosta anestesialääkäri ja saimme heille suoran numeron, jos kanyylin tai annostelujen kanssa tuli haasteita. Yhteistyö oli todella antoisaa ja opettavaista mutta mikä tärkeintä, onnistuimme kyseisen saattohoitopotilaan kohdalla hyvin elämän loppuvaiheen mahdollistamisessa lähellä kotia. Meille oli läheisten helppo tulla. Tämä oli todella hyvä onnistuminen niin erikoissairaanhoidon ja perusterveyden välisessä yhteistyöstä kuin potilaan saattohoidon mahdollistamisessa.

Omaa työuraani kun ajattelen taaksepäin, oli yhtä tärkeää päästä näkemään, miten kuolevien potilaiden hoito sujui erikoissairaanhoidon puolella, kuin mitä se hoito oli perusterveyden puolella. Työskentelinkin neljä vuotta erikoissairaanhoidon sisätautiosastolla, jossa opin valtavasti sisätautisen potilaan hoitotyöstä ja myös niistä haasteista, joita erikoissairaanhoidossa on kuolevien potilaiden hoidon osalta.

Hoito oli niin akuuttityöhön painottuvaa, että kuolevan potilaan hoito jäi silloin jalkoihin. ”Potilas kuoli annetusta hoidosta huolimatta”. Onneksi asiat ovat edenneet mutta edelleen väitän, että erikoissairaanhoidossa on vaikeuksia tunnistaa kuolevaa potilasta ja näin ollen kohdentaa hoidon tavoitteita oikein. Enkä tarkoita tätä haastetta olevan vain yhdellä erikoissairaanhoidon akuuttiosastolla, vaan myös meillä kantasairaalassa, jossa teemme konsultaatiotyötä ja tapaamme potilaita sekä läheisiä hyvinkin erilaisissa olosuhteissa.

Erikoissairaanhoidossa työskennellessäni koin kovaa kaipuuta palliatiivisen hoidon ja saattohoitotyön äärelle. Lähdinkin työnkiertoon palliatiivisen hoidon ja saattohoidon yksikköön ja jäin sinne useammaksi vuodeksi. Voi miten kovin nautin, kun sain toteuttaa omaa työtäni kuolevien potilaiden ja heidän läheistensä kanssa. Sain tärkeää oppia, miten kuolevan potilaan hoito voi olla yksilöllistä ja kokonaisvaltaista. Ns. kipupumput opin perinpohjin ja näin mitä mahdollisuuksia niiden avulla voidaan saavuttaa oireiden saamiseksi hallintaan. Sain oppia palliatiivisen poliklinikkatyön kehittämisestä ja sain kulkea potilaiden ja läheisten kanssa elämän viimeistä taipaletta. Monta perhettä, keskustelua ja tapahtumaa on jäänyt sydämeeni. Monta onnistumista ja myös epäonnistumista.

Yhteistyössä erikoissairaanhoidon kanssa olisi ollut parannettavaa. Liian vähän meitä konsultoitiin ja liian vähän pääsimme auttamaan kuolevan potilaan hoidossa erikoissairaanhoitoa koska meidän yksikkömme oli siihen aikaan vielä kyseisen alueen ainut erityisosaamisyksikkö. Mietin usein, että kummalla puolella tätä yhteistä rakennuskompleksia kuoleva potilas olikaan, oli hänen hoidossaan merkittävä ero. Tämä johtui siis täysin siitä, että hoidon tavoitteet olivat niin erilaiset. Erikoissairaanhoidon osastolla hoito oli sairauskeskeistä ymmärrettävästi ja palliatiivisen hoidon osastolla kuolema nähtiin luonnollisena asiana.

Nykyisessä työssäni yliopistollisessa sairaalassa katselen palliatiivista hoitoa ja saattohoitoa näiden omien työurani linssien läpi. Olen taas erilaisella aitiopaikalla. Näen meidän kantatalon haasteet kuolevan potilaan hoidossa ja toisaalta tiedän miten hyvää ja arvokasta hoitoa meidän yksikkömme omilla osastoilla ja kotisairaalassa tarjotaan.

Näen miten tärkeää olisi näiden eri tahojen yhteistyön kehittäminen, mutta lankojen päät ovat vielä hieman hukassa.

Uuden palliatiivisen hoidon ja saattohoidon lain myötä palliatiivisten keskusten oleminen yliopistollisissa sairaaloissa vahvistuu ja tämä on erinomainen asia. Koen, että olemme juuri siellä missä meitä kipeimmin tarvitaan. Meidän pieni poliklinikkamme ja konsultaatiotyön tukemme. On niin huojentavaa, kun saamme kuolevan potilaan hoidon järjestymään omille osastoillemme tai kotisairaalaamme tai pääsemme osaksi erikoissairaanhoidon osaston saattohoitotyötä. Saamme auttaa oirelääkityksissä ja tavata potilaan ja läheisiä. Käydä keskustelua tärkeistä asioista, peloista ja kuulla epotilaamme elämäntarinaa. On luottamus siitä, että potilas ja läheiset saavat hyvää, kokonaisvaltaista hoitoa, tapahtuu hoito sitten erikoissairaanhoidon osastolla tai omissa yksiköissämme. 

Jos meitä ei olisi, niin ohjautuisivatko potilaat miten hyvin omille osastoillemme jatkohoitoon? tai tulisiko niitä lähetteitä tai konsultaatiopyyntöjä, kun ”olisimme poissa silmistä ja poissa mielestä”. Toivon, että pienen yksikkömme tärkeys kantasairaalassa näkyy myös tulevaisuudessa koska koen, että työmme kantasairaalassa ja yhteistyön kehittäminen on vasta alussa.

Hoitajana koen, että yhtä tärkeää kun oli kulkea palliatiivisen hoitolinjauksen vaiheessa olevien potilaiden ja perheiden rinnalla, niin se rinnalla kulkeminen on myös yhtä tärkeää, jollei jopa tärkeämpää potilaiden jarruttavan hoidon vaiheessa. Me hoitajat saatamme tavata potilasta ja käydä keskustelua elämän loppuvaiheen hoidosta, peloista ja oireista useiden kuukausien ajan ja joskus pidempäänkin.

Vaikka meidän palliatiivinen keskus toimiikin fyysisesti kolmessa eri paikassa, olemme mielestäni saaneet yhteistyön yksikköjen välillä jo näin nopealla aikataululla hyvin toimimaan ja kehittäminenhän jatkuu koska uskallan väittää, että yksiössämme kaikilla toimijoilla hoidon keskiössä on potilas ja hänen läheisensä.

Näin kun katselen omaa työuraani taaksepäin, on siinä monenlaista tapahtumaa ja kokemusta. Olen saanut tehdä töitä usean eri ammattilaisen kanssa, monen näköisessä yksikössä. Olen saanut kokea miten eri yksiköiden yhteistyö voi parhaimmillaan tuoda potilaan hoitoon ja toisaalta nähnyt myös sen nurjan puolen. Miten hoidossa voidaan epäonnistua, jos yhteistyö ei onnistu tai sitä ei kehitetä.

Tämä oli sukellus omaan työuraani ja omiin näkemyksiini yhteistyöstä. Näitä tarinoita on monenlaisia, kaikki yhtä arvokkaita ja tärkeitä.

Nyt kun olemme tuon tärkeän lain saaneet, käynnistyy uudenlainen vaihde kehitystyössä. Toivon, että saan sitä kehitystä jatkossakin katsella yliopistollisen sairaalan seinien sisältä, koen olevani meidän tulevan erikoisalan arvokkaalla näköalapaikalla 😊