Meillä on ollut töissä viime aikoina aika vauhdikasta, niin kuin varmasti monessa muussakin terveydenhuollon yksikössä. Talven ja kevään jäljiltä on vähän puhki ja kesääkin on saatu hieman odottaa. Mielessä on pyörineet viime aikoina hyvin arkiset asiat, hellyydenosoitukset ja rakkaus.
Olen saanut joskus
naureskelua ja silmien pyörittelyä, kun olen vastannut kysymykseen, mikä on
elämässä tärkeintä ja että mielestäni elämässä tärkeintä tai merkityksellisintä
on rakkaus. Tarkoitan tällä sitä, että rakkautta voi olla monenlaista,
puolisoiden välistä, sisarusrakkautta tai vanhempien ja lasten välistä
rakkautta. Joku voi rakastaa myös luontoa, pikkukiviä tai uutta autoaan 😊 Ehkä ajatuksessani
ei ole pointtina niinkään se rakkauden kohde, vaan ennemminkin se, että saa
rakastaa ja voi saada vastarakkautta. Sinisilmäistä? Ehkä niin.
Omassa työssäni näen
mielestäni paljonkin rakkautta mutta myös sen kipeämpää puolta eli luopumista.
Luopumista perheenjäsenistä, arjesta, työstä, minuudesta ja omasta kehosta. Voisi
ajatella, että luopumisen ja surun kanssa työskentely vaikuttaisi omaankin mielialaan
ja näkemykseen ja vaikuttaahan se aina välillä. Koen myös, että se herkistää
myös tälle elämän kauneudelle, niille pienille arkisille asioille,
hellyydenosoituksille ja hymyille. Kun työssä on haastavaa tai raskasta, sitä
katselee tarkemmin elämässä näitä pieniä asioita ja pysähtyy niiden äärelle tai
toivoisin ainakin näin.
Tähän ajatukseen on
vienyt viime aikoina havaitsemani hellyyden osoitukset. Iäkäs pariskunta käveli
hitaasti kadulla käsikädessä ja ihasteli heräävää kesäluontoa, avioparin
vaihtama pieni pusu, ennen kuin kiiruhdettiin työpäivän kiireisiin tai
juna-asemalla isän pitkät halaukset perheelleen, jotka lähtivät lomareissuun.
Nämä pienet, hyvinkin arkiset asiat toivat minulle suuresti iloa ja lämmittivät
sydäntä. Vaikka työssäni kohtaan paljon kuolemaa, tarjoaa elämä minulle ja
meille muillekin muistutuksia elämän kauniista asioista, kun vain ehdimme
hetkeksi pysähtyä sen äärelle.
Omassa työssäni
korostuu herkkyys ja koen, että ajansaatossa tuo herkkyys korostuu muussakin
elämässäni. Herkkyys ei ole luonteenpiirre, josta pitäisi pyrkiä pois mutta on
opittava asettamaan rajoja ja huomaamaan koska työ meinaa viedä liikaa ja kuluttaa herkkyyttä.
Aika ja työkokemus ovat opettaneet itselleni sitä rajaa, jossa herkkyyden
pystyy säilyttämään ilman, että työ kuluttaisi tai pääsee kuormittamaan sitä liikaa.
Tämä vaatii välillä tasapainoilua, niin kuin elämä itsessäänkin 😊
Tämän kertainen
blogitekstini taitaa olla kovin vaaleanpunainen. Sehän sointuu siis hyvin
tennareihini 😊 On mukavaa huomata,
että vielä keski-ikäisenäkin on mahdollisuutta palata vaaleanpunaiseen kuplaan,
eikä kyynisyys ole päässyt ihan kokonaan sitä viemään 😊
Oikein mukavaa
juhannuksen aikaa, olkoon se sinulle oikein hyvä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti