En tiedä mitä minun pitäisi sanoa

Hiljattain olen törmännyt useammassa yhteydessä yllä olevaan lauseeseen; en tiedä mitä minun pitäisi sanoa. Onko olemassa oikeita sanoja? Oikeita lauseita? Onko olemassa sellainen ihminen, joka osaa aina sanoa oikeat sanat. No me kaikki tiedämme tähän vastauksen, eihän sellaista yli-ihmistä ole (tai ehkä tiedän yhden hiljattain eläköityneen sairaalapapin, jolla kyseinen taito on 😊).

Jäin itse pohtimaan samaa asiaa ja kyseistä lausetta hiljattain. Olin menossa potilaan luokse, jolle oli tehty saattohoitopäätös, syövän lääkehoidot olivat loppuneet. Vointi oli sen verran heikentynyt, että kotiin pääsyä tai siellä käyntiä ei voinut taata. Olin tavannut potilasta useita kertoja ja nyt olin menossa tapaamaan häntä tässä muuttuneessa tilanteessa, jännitti.

Olisiko ollut helpompaa jättää menemättä? Olisiko ollut helppo vedota kiireeseen? Olisinko voinut ajatella, että nyt kun olen ”oman työni” tehnyt, voivat seuraavat jatkaa. Totta kai olisin voinut mutta olisiko potilaan kohtaamatta jättämisessä ollut enemmän kyse omista peloistani? Kohtaan potilaan, jonka elämän loppuaika on hyvinkin rajallinen, mitä voin hänelle sanoa? Onko minulla oikeita sanoja, joilla voisin helpottaa hänen oloaan?

Eihän minulla oikeita sanoja ole, koska en voi poistaa hankalan olon aiheuttamaa juurisyytä eli sitä, että potilas, jota olen menossa tapaamaan, kuolee. Voin kuitenkin kohdata hänet. Kertoa, että hänestä pidetään huolta ja hän ei jää yksin.

Kyse ei kuitenkaan ollut minusta vaan potilaasta, jota olin tavannut ja ollut osa hänen hoitopolkuaan. Jos en menisi, voisiko se viestittää potilaalle jotain hänen arvostaan? Miten te syöpäsairaanhoitajat, jotka hoidatte samaa potilasta joskus vuosiakin, toimitte siinä tilanteessa, kun hoidot loppuvat? Käyttekö hyvästelemässä potilaan? Niin sanotusti sinetöimässä hoitosuhteen?

Menin tapaamaan potilasta. Keskustelimme saattohoitopäätöksen merkityksestä ja minkälaista hoitoa se pitää sisällään. Kohtaaminen ei ollutkaan vaikea tai vaivautunut. Keskustelimme elämästä ja sen loppumisesta, kuolemasta. Koen, että keskustelumme oli arvokasta.

Mitä sitten sanoa, kun huoneesta lähtee pois ja tiedetään ettemme enää tapaa?

Olen nuorempana hoitajana päässyt joskus potilaan mukaan kokeneen syöpälääkärin vastaanotolle ja tiedossa oli jo ennen vastaanottoa, että hoidot tulevat todennäköisesti loppumaan ja siirrytään palliatiiviseen hoitoon.  Pohdiskelin ennen vastaanottoa, että mitenhän syöpälääkäri hyvästelyt hoitaa ja että hänellä on varmasti jokin hyvä tapa hyvästellä, jonka voisin myös itse opetella. Kun vastaanotto päättyi ja päätös hoitojen loppumisesta oli vahvistunut. Nousi syöpälääkäri seisomaan, katsoi potilasta silmiin, kätteli ja sanoi hei. Se oli mielestäni rehellistä kohtaamista, jos näin voidaan sanoa. Ei turhia korulauseita ja potilaalle ei jäänyt ainakaan sellainen olo, etteikö hän olisi tullut arvokkaasti kohdatuksi.

Palataanpa minun tapaamaani potilaan huoneeseen ja lähtötilanteeseen. Mitä minä sitten sanoin, kun olin lähdössä? Kysyin, saanko halata, sai halata ja halattiin. Potilas sanoi kiitos, johon vastasin hänelle, että kiitos kun sain tulla ja ovesta poistuessa huikkasimme vielä heipat.

Hiljattain keskustelimme myös kollegan kanssa, joka työskentelee sairaalassa akuuttiosastolla, että mistä potilaat haluavat puhua, kun tulee päätös palliatiiviseen hoitoon siirtymisestä tai saattohoidosta? Kuulin myös lauseen; en tiedä mitä minun pitäisi sanoa?

Yleensä potilaat ja läheiset haluavat kuulla mitä nyt tapahtuu? Kuka minua/meitä hoitaa? Miten arki järjestyy? Miten raha-asiat/asuntolainat järjestyvät. Miten läheiseni pärjäävät, kun minua ei enää ole? Eli usein keskustellaan ainakin alkuun aika perusasioista. Arjesta, voinnista, hoidosta, jatkoista, läheisistä ja jaksamisesta.

Onko sinulla ollut joskus olo, että on vaikeaa löytää oikeita sanoja? Oletko sanonut siitä potilaallesi ja miten hän siihen reagoi?

Kirjoittelen tätä tekstiä sohvan nurkassa, koira nukkuu vieressä. Kuulokkeissa soi uusin suosikki artistini Teddy Swims. Ulkona sataa ja pohdin pitäisikö takkaan laittaa tulet 😊 No ehkä ei kuitenkaan, ensi viikolle on luvattu jo hieman aurinkoisempaa keliä. Oikein mukavaa kesäkuun loppua juuri sinulle 😊

Elämän hyviä hetkiä

 

Meillä on ollut töissä viime aikoina aika vauhdikasta, niin kuin varmasti monessa muussakin terveydenhuollon yksikössä. Talven ja kevään jäljiltä on vähän puhki ja kesääkin on saatu hieman odottaa. Mielessä on pyörineet viime aikoina hyvin arkiset asiat, hellyydenosoitukset ja rakkaus.

Olen saanut joskus naureskelua ja silmien pyörittelyä, kun olen vastannut kysymykseen, mikä on elämässä tärkeintä ja että mielestäni elämässä tärkeintä tai merkityksellisintä on rakkaus. Tarkoitan tällä sitä, että rakkautta voi olla monenlaista, puolisoiden välistä, sisarusrakkautta tai vanhempien ja lasten välistä rakkautta. Joku voi rakastaa myös luontoa, pikkukiviä tai uutta autoaan 😊 Ehkä ajatuksessani ei ole pointtina niinkään se rakkauden kohde, vaan ennemminkin se, että saa rakastaa ja voi saada vastarakkautta. Sinisilmäistä? Ehkä niin.

Omassa työssäni näen mielestäni paljonkin rakkautta mutta myös sen kipeämpää puolta eli luopumista. Luopumista perheenjäsenistä, arjesta, työstä, minuudesta ja omasta kehosta. Voisi ajatella, että luopumisen ja surun kanssa työskentely vaikuttaisi omaankin mielialaan ja näkemykseen ja vaikuttaahan se aina välillä. Koen myös, että se herkistää myös tälle elämän kauneudelle, niille pienille arkisille asioille, hellyydenosoituksille ja hymyille. Kun työssä on haastavaa tai raskasta, sitä katselee tarkemmin elämässä näitä pieniä asioita ja pysähtyy niiden äärelle tai toivoisin ainakin näin.

Tähän ajatukseen on vienyt viime aikoina havaitsemani hellyyden osoitukset. Iäkäs pariskunta käveli hitaasti kadulla käsikädessä ja ihasteli heräävää kesäluontoa, avioparin vaihtama pieni pusu, ennen kuin kiiruhdettiin työpäivän kiireisiin tai juna-asemalla isän pitkät halaukset perheelleen, jotka lähtivät lomareissuun. Nämä pienet, hyvinkin arkiset asiat toivat minulle suuresti iloa ja lämmittivät sydäntä. Vaikka työssäni kohtaan paljon kuolemaa, tarjoaa elämä minulle ja meille muillekin muistutuksia elämän kauniista asioista, kun vain ehdimme hetkeksi pysähtyä sen äärelle.

Omassa työssäni korostuu herkkyys ja koen, että ajansaatossa tuo herkkyys korostuu muussakin elämässäni. Herkkyys ei ole luonteenpiirre, josta pitäisi pyrkiä pois mutta on opittava asettamaan rajoja ja huomaamaan koska työ meinaa viedä liikaa ja kuluttaa herkkyyttä. Aika ja työkokemus ovat opettaneet itselleni sitä rajaa, jossa herkkyyden pystyy säilyttämään ilman, että työ kuluttaisi  tai pääsee kuormittamaan sitä liikaa. Tämä vaatii välillä tasapainoilua, niin kuin elämä itsessäänkin 😊

Tämän kertainen blogitekstini taitaa olla kovin vaaleanpunainen. Sehän sointuu siis hyvin tennareihini 😊 On mukavaa huomata, että vielä keski-ikäisenäkin on mahdollisuutta palata vaaleanpunaiseen kuplaan, eikä kyynisyys ole päässyt ihan kokonaan sitä viemään 😊

Oikein mukavaa juhannuksen aikaa, olkoon se sinulle oikein hyvä