Haluanko ottaa potilaani surun ja tuskan kantaakseni?

 

Lähiaikoina olen pohtinut usein sitä, miten hoitohenkilökunta välillä ottaa kannettavakseen potilaan kokemaa tuskaa. Meidän työssä tähän ilmiöön törmää aika usein ja oikeastaan jokaisen tätä työtä tekevän on opittava ne omat rajat ja tunnistamaan tilanteet, joissa lähdemmekin kantamaan potilaan tai perheen tuskaa. Voiko tähän tulla koskaan immuuniksi? Ei varmasti, mutta jos me lähdemme kantamaan tätä potilaan kokemaa tuskaa, niin me auttajat uuvumme, pahimmillaan kyynistymme emmekä pysty tekemään tätä arvokasta ja herkkää työtä.

Me palliatiivista hoitotyötä tekevät emme voi muuttaa sitä faktaa, että potilaamme kuolee (yllätyitkö 😊). Potilaat ja perheet käsittelevät asiaa yksilöllisesti ja monen eri tavoin. Joskus tuo tuska on hyvinkin voimakasta ja meidän ammattilaistenkin voi olla vaikeaa ymmärtää miten hoitopäätökset ovat potilaan kohdalla menneet. Se, että me emme ymmärrä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että päätökset olisivat olleet vääriä.

Eikö auttaja saa sitten tuntea, olla empaattinen tai myötäelää potilaan ja perheen surussa? Tottakai saa mutta on opittava, ettei se mene liiallisuuksiin. En tiedä osaanko tähän sanoittaa sitä mitä tarkoitan. Meidän ammattilaisten on osattava säilyttää se ammatillisuus, jotta pystymme tekemään työmme. Jos emme pysty, voi potilas ja perhe jäädä tuuliajolle.

Kun huomaan itse reagoivani poikkeuksellisen voimakkaasti jonkin potilaan tai perheen asioihin, kohtaamiseen tai hoitopäätöksiin yritän pysähtyä miettimään mitä juuri tapahtui? Kuolema tuntuu epäreilulta. Hoidot eivät tehoa, se tuntuu epäreilulta. Palliatiivinen hoitolinjaus tai saattohoitoon siirtyminen tuntuu epäreilulta. Potilas ja läheiset voivat olla hädissään, vihaisia, tunteettomia tai hyvinkin paljon eri tuntemuksia tuntevia ihmisiä. Kaiken sen työnkiireen, kohtaamisten ja ihmiskohtaloiden keskellä voi olla aika yksin. Miten tukea potilasta ja perhettä, olla empaattinen ja myötätuntoinen kun sitä yhtä asiaa hoidon keskiöstä ei voi kuitenkaan poistaa; potilas kuolee.

Haluanko ottaa potilaan tuskan kantaakseni?

Miten voin olla ottamatta sen?

Kun ymmärrän, että potilaan sairastama sairaus tulee johtamaan kuolemaan ja vaikka en voi potilasta sairaudesta parantaa ja kuolema on väistämätön tosiasia, niin voin kuitenkin helpottaa hänen oloansa ja sitä kautta mahdollisesti potilaan kokemaa tuskaa. Miten? Huolehtimalla oireista hyvin, olemalla läsnä ja tarjoamalla apua eri ammattilaisilta, jos koen etten itse voi olla riittävästi avuksi esimerkiksi järjestämällä keskustelutukea sekä opettelemalla sietämään potilaiden ja läheisten kokemaa tunteita ja tuskaa.

Tämän sisäistämisessä olen saanut paljon yhdeltä erityisen taitavalta sairaalapapilta, jonka koulutuksista ja työnohjauksesta olen saanut työurani aikana nauttia 😊. Seuraavaksi yritän avata yhden hänen tärkeimmistä opeistaan, jota olen työurani aikana saanut (toinen on, ettei ole olemassa täydellisiä lauseita tai ihmisiä jotka aina tietävät mitä sanoa tai miten kohdata potilas mutta palataan tähän joskus myöhemmin kirjoituksissa 😊)

Huoneessa on potilas, joka kohtaa kuoleman näkökulmasta: minä kuolen, hänen sänkynsä vierellä on läheinen, joka kohtaa läheisensä kuoleman näkökulmasta: sinä kuolet. Huoneessa oleva hoitaja kohtaa potilaan kuoleman näkökulmasta: hän kuolee. Tämä ajatus tarkoituksena on suojata auttajaa eli hoitohenkilökuntaa. Potilasta hoidettaessa ei ole kyse minun kuolemasta. Minulla on oma elämä, jonne palata ja vaikka koen/tunnen näin, ei se tarkoita, etten voisi olla myötätuntoinen tai empaattinen työssäni. Näin saan suojattua itseäni ja yhtä tärkeimmistä työkaluistani, herkkyyttäni.

Tämän näkemyksen sisäistäminen on vaatinut minulta paljon ajatustyötä mutta se on ollut suurena apuna, kun olen opetellut hahmottamaan omia rajojani tämän työn suhteen. En tiedä saatko tästä esitellystä ajatuksesta kiinni? Voisiko se toimia sinulle apuna, kun opettelet omia rajojasi hoitajana?

Pohdin myös, että jos potilas jää kovin voimakkaasti kiinni ajatukseen esimerkiksi syövänhoidon loppumisesta, onko kyse kuitenkaan loppujen lopuksi päätöksestä, jossa hoidot ovat loppuneet vai voisiko kiukun ja tuskan takana olla muuta? Hätäännys lähestyvästä kuolemasta? Hätäännys oman olemassaolon loppumisesta? Tilanteesta, johon ei voi itse vaikuttaa? On sairastunut sairauteen, joka johtaa kuolemaan. Luopumiseen läheisistä, rakkaista ja ennen kaikkea minusta itsestä. Onko helpompaa olla vihainen hoitohenkilökunnalle kuin itse kuolemalle? Konkretisoituuko kuolema, jos siitä puhuu?

Täytyykö oma kuolema hyväksyä ja saavuttaa sen kanssa rauha? Mielestäni ei tarvitse.

Kuoleman käsittelyn ja hoitajuuden lisäksi olen myös miettinyt lähiaikoina paljon kohtaamista tilanteessa jossa potilas saa tiedon ettei hänen sairauttaan voida parantaa. Miten potilas istuu lääkäriä vastapäätä ja saa kuulla lohduttoman tilanteen, syöpä on levinnyt. Sitä ei voida leikata ja mahdollisuudet antaa syövän etenemistä jarruttavia lääkehoitoja, ovat rajalliset. On vaikea kuvata tuntemuksia näissä tilanteissa. Osa potilaista ottaa tiedon tyynesti vastaan, osa menee lukkoon, suurin osa itkee.

Tulee hiljaista. Kello tikittää, vaikka tuntuukin, että aika pysähtyy.

Kumarrun eteenpäin ja lasken käden kädelle.