Lähiaikoina olen pohtinut usein sitä, miten hoitohenkilökunta välillä ottaa kannettavakseen potilaan kokemaa tuskaa. Meidän työssä tähän ilmiöön törmää aika usein ja oikeastaan jokaisen tätä työtä tekevän on opittava ne omat rajat ja tunnistamaan tilanteet, joissa lähdemmekin kantamaan potilaan tai perheen tuskaa. Voiko tähän tulla koskaan immuuniksi? Ei varmasti, mutta jos me lähdemme kantamaan tätä potilaan kokemaa tuskaa, niin me auttajat uuvumme, pahimmillaan kyynistymme emmekä pysty tekemään tätä arvokasta ja herkkää työtä.
Me palliatiivista
hoitotyötä tekevät emme voi muuttaa sitä faktaa, että potilaamme kuolee (yllätyitkö
😊). Potilaat ja
perheet käsittelevät asiaa yksilöllisesti ja monen eri tavoin. Joskus tuo tuska
on hyvinkin voimakasta ja meidän ammattilaistenkin voi olla vaikeaa ymmärtää miten
hoitopäätökset ovat potilaan kohdalla menneet. Se, että me emme ymmärrä ei
kuitenkaan tarkoita sitä, että päätökset olisivat olleet vääriä.
Eikö auttaja saa
sitten tuntea, olla empaattinen tai myötäelää potilaan ja perheen surussa?
Tottakai saa mutta on opittava, ettei se mene liiallisuuksiin. En tiedä osaanko
tähän sanoittaa sitä mitä tarkoitan. Meidän ammattilaisten on osattava
säilyttää se ammatillisuus, jotta pystymme tekemään työmme. Jos emme pysty, voi
potilas ja perhe jäädä tuuliajolle.
Kun huomaan itse
reagoivani poikkeuksellisen voimakkaasti jonkin potilaan tai perheen asioihin,
kohtaamiseen tai hoitopäätöksiin yritän pysähtyä miettimään mitä juuri
tapahtui? Kuolema tuntuu epäreilulta. Hoidot eivät tehoa, se tuntuu
epäreilulta. Palliatiivinen hoitolinjaus tai saattohoitoon siirtyminen tuntuu
epäreilulta. Potilas ja läheiset voivat olla hädissään, vihaisia, tunteettomia tai
hyvinkin paljon eri tuntemuksia tuntevia ihmisiä. Kaiken sen työnkiireen,
kohtaamisten ja ihmiskohtaloiden keskellä voi olla aika yksin. Miten tukea
potilasta ja perhettä, olla empaattinen ja myötätuntoinen kun sitä yhtä asiaa hoidon
keskiöstä ei voi kuitenkaan poistaa; potilas kuolee.
Haluanko ottaa
potilaan tuskan kantaakseni?
Miten voin olla
ottamatta sen?
Kun ymmärrän, että
potilaan sairastama sairaus tulee johtamaan kuolemaan ja vaikka en voi
potilasta sairaudesta parantaa ja kuolema on väistämätön tosiasia, niin voin
kuitenkin helpottaa hänen oloansa ja sitä kautta mahdollisesti potilaan kokemaa
tuskaa. Miten? Huolehtimalla oireista hyvin, olemalla läsnä ja tarjoamalla apua
eri ammattilaisilta, jos koen etten itse voi olla riittävästi avuksi esimerkiksi
järjestämällä keskustelutukea sekä opettelemalla sietämään potilaiden ja
läheisten kokemaa tunteita ja tuskaa.
Tämän sisäistämisessä
olen saanut paljon yhdeltä erityisen taitavalta sairaalapapilta, jonka
koulutuksista ja työnohjauksesta olen saanut työurani aikana nauttia 😊. Seuraavaksi yritän
avata yhden hänen tärkeimmistä opeistaan, jota olen työurani aikana saanut
(toinen on, ettei ole olemassa täydellisiä lauseita tai ihmisiä jotka aina tietävät
mitä sanoa tai miten kohdata potilas mutta palataan tähän joskus myöhemmin
kirjoituksissa 😊)
Huoneessa on potilas,
joka kohtaa kuoleman näkökulmasta: minä kuolen, hänen sänkynsä vierellä on
läheinen, joka kohtaa läheisensä kuoleman näkökulmasta: sinä kuolet. Huoneessa
oleva hoitaja kohtaa potilaan kuoleman näkökulmasta: hän kuolee. Tämä ajatus tarkoituksena
on suojata auttajaa eli hoitohenkilökuntaa. Potilasta hoidettaessa ei ole kyse
minun kuolemasta. Minulla on oma elämä, jonne palata ja vaikka koen/tunnen
näin, ei se tarkoita, etten voisi olla myötätuntoinen tai empaattinen työssäni.
Näin saan suojattua itseäni ja yhtä tärkeimmistä työkaluistani, herkkyyttäni.
Tämän näkemyksen
sisäistäminen on vaatinut minulta paljon ajatustyötä mutta se on ollut suurena
apuna, kun olen opetellut hahmottamaan omia rajojani tämän työn suhteen. En
tiedä saatko tästä esitellystä ajatuksesta kiinni? Voisiko se toimia sinulle
apuna, kun opettelet omia rajojasi hoitajana?
Pohdin myös, että jos
potilas jää kovin voimakkaasti kiinni ajatukseen esimerkiksi syövänhoidon
loppumisesta, onko kyse kuitenkaan loppujen lopuksi päätöksestä, jossa hoidot
ovat loppuneet vai voisiko kiukun ja tuskan takana olla muuta? Hätäännys
lähestyvästä kuolemasta? Hätäännys oman olemassaolon loppumisesta? Tilanteesta,
johon ei voi itse vaikuttaa? On sairastunut sairauteen, joka johtaa kuolemaan.
Luopumiseen läheisistä, rakkaista ja ennen kaikkea minusta itsestä. Onko
helpompaa olla vihainen hoitohenkilökunnalle kuin itse kuolemalle? Konkretisoituuko
kuolema, jos siitä puhuu?
Täytyykö oma kuolema
hyväksyä ja saavuttaa sen kanssa rauha? Mielestäni ei tarvitse.
Kuoleman käsittelyn
ja hoitajuuden lisäksi olen myös miettinyt lähiaikoina paljon kohtaamista
tilanteessa jossa potilas saa tiedon ettei hänen sairauttaan voida parantaa. Miten
potilas istuu lääkäriä vastapäätä ja saa kuulla lohduttoman tilanteen, syöpä on
levinnyt. Sitä ei voida leikata ja mahdollisuudet antaa syövän etenemistä
jarruttavia lääkehoitoja, ovat rajalliset. On vaikea kuvata tuntemuksia näissä
tilanteissa. Osa potilaista ottaa tiedon tyynesti vastaan, osa menee lukkoon,
suurin osa itkee.
Tulee hiljaista. Kello tikittää, vaikka tuntuukin, että aika pysähtyy.
Kumarrun eteenpäin ja
lasken käden kädelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti