Tuo lause
jää resonoimaan minussa useammastakin näkökulmasta mutta nostan esiin nyt kaksi
päällimmäistä. En halua kuolla- lause kertoo minulle paljon asioita
potilaastani. Hän sairastaa parantumatonta sairautta. Hänen elinaikansa on
rajallinen. Hänelle lähestyvä kuolema on konkretisoitumassa. Häntä pelottaa
mutta hän on kuitenkin äärettömän rohkea koska uskaltaa käyttää sanaa kuolema. Hän
on kokenut meidän tapaamisen niinkin turvalliseksi, että hän uskaltaa sanoa
pelkonsa ääneen.
Toinen näkökulma,
joka minussa vahvasti resonoi, on ymmärrys siitä, että en pysty potilaan
pelkäämää asiaa poistamaan tai muuttamaan. Se herättää myös minussa tunteita.
Halun auttaa, halun lohduttaa, halun selittää kuolema kaukaisemmaksi, vähemmän
pelottavammaksi asiaksi. En voi kuitenkaan tehdä näistä mitään (tai voin
tietysti mutta vienkö silloin mahdollisuuden keskustella potilaan kanssa
aidosti lähestyvästä kuolemasta?), vaan voin hillitä omat tunteeni, oman
hätääntymiseni ja istua vierellä. Tärkeintä on välittää viesti potilaalle, että
en säikähdä, en kavahda tai hylkää häntä, vaan istun vierellä, olen lähellä ja
olen läsnä. Sana kuolema ei karkota minua pois. Ihminen, joka on kuolemassa, ei
karkota minua pois vaan uskallan olla hänen ja hänen pelkonsa äärellä ja antaa
luvan puhua kuolemasta, vaikka se ei aina ole helppoa minullekaan.
Kuolevan
potilaan hoitotyö on äärimmäisen sensitiivistä työtä.
Koen, että
tässä työssä en tule koskaan valmiiksi. Aina tulee ihmisiä, kohtaamisia ja jopa
sairauksia, jotka opettavat minulle uutta. Tähän vaiheeseen pääseminen on
vaatinut minulta lukemattoman määrän päänsisäistä työstämistä. On kyseessä
ollut sitten sairauden hoito, kohtaaminen tai omien pelkojen työstäminen.
Miten sitten
kohtaaminen potilaan kanssa jatkui? Pääsimmekö keskustelemaan kuolemasta? Keskustelimme
alkuun muista asioita, sairaudesta, perheestä ja jaksamisesta. Vedimme niin
sanotusti henkeä. Tämän huomaa vastaanotoilla siinä, että kun asiat meinaavat
olla liian vaikeita keskustella, niin pitää välillä vetää henkeä ja katsoa
ikkunasta ulos ohi lentäviä lokkeja tai liikennettä. Kun on vähän vedetty
henkeä ja keskusteltu ihan jostain muusta, voidaan palata taas niin vaikeiden
asioiden äärelle.
Kysyin
potilaalta, että mainitsit sanan kuolema, olisitko halunnut puhua siitä? Liittyykö
kuolemaan jokin pelko tai asia, joka sinua erityisesti mietityttää?
Saimme hyvän
keskustelun aikaiseksi. Toivon, että omalta osaltani pystyin hieman
helpottamaan hänen elämän viimeisiä vaiheitaan.
Olisin toki
myös voinut toimia toisin. Olisin voinut tuumailla, että et ole kuitenkaan nyt
juuri kuolemassa. Olisin voinut johdattaa puheen johonkin muuhun kuin siihen
kuolemaan. Olisin voinut hoivata ja lohduttaa mutta olisinko saanut enää
uudelleen mahdollisuutta käydä herkkää ja haurasta keskustelua tämän potilaan
lähestyvään kuolemaan liittyen, en osaa sanoa. Olisin toisaalta voinut helpottaa
hänen oloaan muulla tavalla, saada pois ajatukset ahdistavasta olosta, kiinnittää
huomion elämään ja sen hyviin asioihin mutta ehkä en olisi saavuttanut sitä mikä
on myös merkityksellistä. Potilas sai käsitellä lähestyvää kuolemaansa jonkun
kanssa ja ajatuksen kanssa ei tarvinnut juuri siinä hetkessä olla yksin.
Koska tämä
työ vaatii asioiden työstämistä myös oman pään sisällä, toivoisin, että osaisin
olla nuorempien kollegoideni tukena, kun he aloittavat tätä sensitiivistä
matkaa palliatiivisen hoitotyön parissa. Toivoisin, että osaisin olla helposti
lähestyttävä myös heille ja saataisiin jaettua tätä yhdessä opittua kohtaamisen
ja vuorovaikutuksen taitoa molemminpuolisesti. On palkitsevaa oppia uutta, on
ihanaa, että tämän sensitiivisen työn pariin hakeutuu nuorempiakin hoitajia
koska sitähän tämä työ on, yhdessä tekemistä, toinen toisiaan tukien potilaan
ja perheen parhaaksi. (Vau, osasinko juurikin viedä meidän hyvinvointialueen
sloganin käytäntöön 😊
😊)
Mitä
ajatuksia kirjoitus herättää?
Huhtikuu
alkaa olemaan kohta puolessa välissä. Täällä etelässä olemme päässeet
nauttimaan ensimmäisistä lämpimistä päivistä. Näissä päivissä on sydän
sykkyrällään, ihanaa kun on kevät 😊
