Punaiset korkokengät

 

Välillä saattohoitotyössä tapaa potilaita, jotka eivät halua keskustella lähestyvästä kuolemastaan. Tämäkin on ihan sallittua. Mikä siihen voi olla syynä? Ei taida olla tähän yksiselitteistä vastausta. Osa potilaista voi kokea kuolemasta keskustelun konkretisoivan asian. Jos siitä keskustellaan, muuttuukin lähestyvä kuolema todelliseksi asiaksi. Sitä ei pääse karkuun. Minun elämä päättyy. Joudun jättämään rakkaani. Joudun hyvästelemään elämäni.

Muistan erään potilaan vieläkin selvästi, vaikka hänen kohtaamisestaan ja saattohoidosta onkin jo pitkäaika. Rouva tuli silloiselle osastolle, jossa työskentelin, saattohoitoon. Olin ottamassa potilasta ja hänen läheisiään vastaan. Hän tuli pyörätuolissa istuen, punainen huulipuna huulilla ja jalassa sirot punaiset korkokengät (eikä ihan lyhyimmällä korolla), olin vaikuttunut. Potilaan vointi vaikutti vielä kohtuullisen hyvälle ja muistan ajatelleeni, että ehkä kuolemaan on vielä hieman aikaa. Avustin rouvalle osaston vaatteet, kävimme läpi vointia, oireita ja kävimme läpi osaston yleisiä asioita. Hän oli hyvin lyhytsanainen. Kertoi, että on tullut osastollemme kuolemaan.

Potilaan läheiset olivat hätääntyneitä. He kertoivat, että heidän läheinen oli ilmoittanut, että nyt on aika mennä osastolle, hänen aikansa on täynnä. Sairauden missään vaiheessa ei potilas ollut halunnut keskustella läheistensä kanssa mistään sairauteen tai elämän loppuvaiheeseen liittyvistä asioista.

Oireet olivat vielä maltilliset ja potilaalla oli käytössä vielä suun kautta otettavat lääkitykset. Hoidin rouvaa ja yritin viritellä hänen kanssaan keskustelua erinäisistä asioista. Aikansa minua kuunneltuaan, hän vastasi minulle, että ei halua puhua elämästään tai lähestyvästä kuolemasta. On asian itsensä kanssa käsitellyt. Kunnioitin hänen päätöstään ja en painostanut keskusteluihin. Potilas oli meillä loppujen lopuksi muutamia päiviä, muistaakseni alle viikon, kunnes hän kuoli. Rauhallisesti, ilman mitään suurempaa draamaa. Tajuttomuuteen vajotessa hän sai lääkeannostelijan, jonka kanssa oireet pysyivät hallinnassa.

Vaikka potilas ei halunnut keskustella, keskustelimme paljon läheisten kanssa. Heillä oli tarve puhua sairastumisesta ja lähestyvästä kuolemasta. He myös toivat usein esille hämmennystään siitä, että potilas ei halunnut kenenkään kanssa keskustella. Mitä näissä tilanteissa voisi sitten tehdä?

Tuetaan potilasta ja läheisiä, tarjotaan heille mahdollisuutta keskustella mutta kunnioitetaan myös päätöstä olla keskustelematta. Hoidetaan oireita ja pidetään huolta, luodaan turvallisuutta.

Lisäksi hoitajana koen, että ainakin kuunnellaan tarkalla korvalla, kun käydään keskusteluita potilaidemme kanssa. Joskus potilas voi sivulauseessa sivuta omaa lähestyvää kuolemaa ja mahdollisuus siitä keskusteluun voi olla hyvin harvinainen. Se, että onnistuuko aina ymmärtämään ammattilaisena tuon herkän kohdan ja saada mahdollisuuden keskustella aiheesta, ei ole niin yksinkertaista. Välillä siinä onnistuu ja välillä syntyy hyvä keskustelu jostain ihan muusta aiheesta kuin lähestyvästä kuolemasta.

On hyvä kuitenkin muistaa, että ketään ei voi kuitenkaan pakottaa keskustelemaan, ei edes omasta lähestyvästä kuolemastaan.

Jotkut potilaat kuolevat itseltäänkin salaa. Se, että potilasta ei ole saanut keskustelemaan ei kuitenkaan kerro mielestäni epäonnistumisesta. Me olemme ihmisinä erilaisia, erilaisine tarpeinemme.

Näissä tilanteissa yritän aina pysähtyä miettimään, että kenen tarpeista keskustelun tarve lähtee, minun vai potilaan? Onko minulla tarve saada potilas keskustelemaan? vai onko kyse kuitenkin siitä, että tarjoan potilaalle mahdollisuuden saada keskustella?

Saatko kiinni mitä tarkoitan? Ymmärrätkö sinä näiden kahden tarpeen eron?

Yllä olevan tarinan rouva kuoli vajaassa viikossa. Kuolema oli rauhallinen. Punaiset korkokengät kaapista pakattiin puolisolle mukaan. Vielä vuosienkin jälkeen muistan potilaasta huokuvan hiljaisuuden, arvokuuden ja tyyneyden. Mitkä mahtoivat olla tunteet tuon hillityn ulkokuoren alla?

 

Psykososiaalinen tuki

 

Palliatiivisen hoidon yhteydessä puhutaan usein psykososiaalisesta tuesta, mitä tämä tuki sitten tarkoittaa?

Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon kansallinen laatusuositus määrittää psykososiaalista tukea seuraavasti:

”Psykososiaalinen sekä henkinen ja hengellinen tuki ovat tärkeä osa palliatiivista hoitoa ja saattohoitoa oirehoidon lisäksi. Potilaan ja läheisten tukeminen tarkoittaa ihmisen kohtaamista kulttuuriset, henkiset, hengelliset ja psykososiaaliset tarpeet huomioiden. Potilaan ja hänen läheistensä tarpeet vaihtelevat yksilöllisesti potilaan tilanteen ja terveydentilan mukaan ja siksi oireita ja tuen tarvetta tulee kartoittaa, arvioida ja hoitaa systemaattisesti” Lähde: https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/144065/OHJ2022_004_08042022.pdf

Syöpäjärjestöt määrittävät psykososiaalisen tuen näin:

”Psykososiaalinen tuki on kokonaisvaltaista psyykkistä, sosiaalista ja henkistä tukea, jonka tarkoituksena on edistää potilaan sopeutumista vallitsevaan tilanteeseen. Tarkoituksena on tukea potilaan selviytymistä sairauden eri vaiheissa. Psykososiaalinen tuki pitää sisällään myös asiallisen ja ymmärrettävän tiedon antamista. Psykososiaalinen tuki voidaan määritellä tuen antajan ja tuen saajan väliseksi aktiiviseksi ja tavoitteelliseksi toiminnaksi, joka on sidoksissa ihmisen taustatekijöihin, kuten sukupuoli, ikä, terveydentila, sairauden tyyppi, käsitys omasta terveydentilastaan, aikaisemmat kokemukset ja uskomukset, oppimistavat, valmiudet ja motivaatio. Keskeisintä tuessa on sairastuneen yksilöllinen kohtaaminen ja muuttuneen elämäntilanteen jäsentäminen”. Lähde: https://www.syopajarjestot.fi/potilaanpolku/kaytetyt-kasitteet/

 

Eli psykososiaalinen tuki on keskustelutukea. Monissa palliatiivisen hoidon ja saattohoidon yksiköissä sitä tarjotaan potilaalle sekä hänen läheisilleen. Yleensä psykososiaalista tukea antavat hoitajat ovat saaneet tähän lisäkoulutusta.

Mitä psykososiaalisen tuen keskusteluissa yleensä käydään sitten läpi?

Keskusteluissa käydään läpi arkea, elämää, sairauden mukanaan tuomia tuntemuksia ja miten ne näkyvät perheessä. Vakava sairaus usein muuttaa perheen dynamiikkaa ja voi nostaa pintaan käsittelemättömiä asioita, joita voi olla hyvä ammattilaisen kanssa käydä läpi. Oman läheisen käytös saattaa muuttua ja voi tulla esille tulla piirteitä, joita voi olla vaikea tunnistaa. Nämä voivat olla esimerkiksi pelkoja, jotka nousevat pintaan, jos on esimerkiksi nähnyt aiemmin ei niin onnistuneen läheisen saattohoidon.

Omassa työssäni koen, että psykososiaalinen tuki potilaille ja perheille on yksi keskeisimmistä ja konkreettisimmista avuista, joita voimme potilaille ja perheille tarjota. On paikka, jossa ”on lupa puhua” vaikeistakin asioista. Monesti potilaat kokevat, että eivät halua kuormittaa ajatuksillaan läheisiään ja esimerkiksi omaan kuolemaan liittyvistä asioita onkin helpompi keskustella ns. ulkopuolisen kanssa.

Seurakunnista on mahdollista saada keskustelutukea. Meillä erikoissairaanhoidossa keskustelutukea tarjoavat myös sairaalapapit tai sairaalasielunhoitajat. Usein potilas hieman huolestuu, kun tarjotaan mahdollisuutta keskustella sairaalapapin kanssa. Heidän kanssaan voidaan keskustella ihan kaikesta mikä mieltä painaa. Tässä linkki sairaalasielunhoitoon, jos kaipaat siitä lisää tietoa: https://evl.fi/plus/seurakuntaelama/erityinen-tuki/sielunhoito/sairaalasielunhoito/

Palliatiivinen hoito on todella moniammatillista työtä. Yksin ei tässä työssä pärjää, vaan potilasta ja läheisiä onkin tukemassa ja kannattelemassa hyvinkin iso joukko erilaisia ammattilaisia. Koen, että se on myös yksi niistä tekijöistä, jotka tuovat tähän työhön lisää mielekkyyttä. Kaikkea ei tarvitse yhden ihmisen osata, aina voi konsultoida kollegaa, lääkäriä, sosiaalityöntekijää, psykiatrian puolen asiantuntijaa tai niitä kaikkia muita eri ammattilaisia, joita en tässä nyt huomaa luetella. Jokaisella meillä on oma roolimme palliatiivisen potilaan hoitopolussa ja ne kaikki ovat yhtä arvokkaita ja tarpeellisia koska elämän loppuvaiheen hoito on vaativaa, arvokasta ja yksilöllistä tai ainakin sen kuuluisi olla.

Onko psykososiaalinen tuki sinulle tuttua?

Kesä on kulunut vauhdilla ja on pitänyt sisällään paljon kaikennäköistä mukavaa puuhaa, jopa niin paljon, että on tämä blogikin ollut hieman hiljaa 😊

Minä nautin nyt loppukesästä ja kesälomasta. Kiireettömyyttä ja päikkäreitä, rakkaiden kanssa yhdessäoloa sekä hyviä kirjoja, niistä oma loma rakentuu 😊

Oikein mukavaa loppukesää sinulle 😊

Tunteet tarttuu

Erilaisten tunteiden tarttuminen herättää meissä erilaisia reaktioita. Positiivisista tunteista saa itsekin hyvää mieltä ja energiaa. Toisen ihmisen surun tunne voi herättää itsessä myötätuntoa ja empatiaa, surun tunteen lisäksi. Harmittavasti myös negatiiviset tunteet tarttuvat, kuten kiukku ja viha.

Meidän työssä altistumme erilaisille tunteille ja tunnereaktioille päivittäin. Olen aiemmassa blogikirjoituksessani (hiljaisii heroksii) jo käynytkin läpi samaa asiaa. Työpäivän aikana tunteet voivat vaihdella kovinkin. Miten sitten saada tätä tunnetyötä jotenkin edes hallittua? Välillä se on vaikeaa. pitää oikein keskittyä ja vetää henkeä, että rauhoittuu kun on menossa tapaamaan potilasta ja perhettä. Ettei veisi tapaamiseen mennessään omia tunteita tai omia tarpeitaan.

Välillä on pitänyt nojata otsaa potilashuoneen ovea vasten ja hengittää syvään. Ei ole kiire, ei ole kiire. Minulla on aikaa pysähtyä juuri tämän potilaan ja läheisten äärelle ja sen jälkeen astua ovesta sisään.

Miten sitten käsitellä kiukkua ja vihaa. Nuo tunteet ovat siitä harmittavaisia, että ne tarttuvat niin kovin herkästi. Kun on joutunut rähjäyksen kohteeksi, olisi helppo itsekin rähjätä. Kiroilla. Huutaa. Puhua rumasti.

Tuleeko sitä tehtyä, no ei tietenkään. Sitä joutuu kuitenkin tekemään itsensä kanssa töitä, ettei lähde tartuttamaan kiukkua tai vihaa itse eteenpäin. Ettei tulisi rähjättyä kaupankassan perehtyjälle tai omille perheenjäsenille mitättömistä asioista (vaikka taitaa olla inhimillistä, että näin välillä tapahtuu).

Mitä sitten tehdä erilaisille tunteille, jotka tarttuvat? Jokaisella taitaa olla ne omat keinot niiden purkamiseen. Tänään purin itse tunteita kotimatkalla autossa huudattamalla musiikkia kovaa ja päästelemällä ärräpäitä 😊 Onneksi autossa on vakionopeudensäädin, niin ei tule kuitenkaan kaahattua.

Ilman tunteita ei tätä arvokasta työtä voi kuitenkaan tehdä. Miten säilyttää työssä tarvittava herkkyys mutta myös suojata omia tunteitaan, omaa tilaansa?

Linkitän tähän Mieli.fi sivustolta tunteista ja tunnetaidoista mielenkiintoista tietoa:

https://mieli.fi/vahvista-mielenterveyttasi/tunteet-ja-tunnetaidot/

 

Hankalina päivinä korostuu se, että työstä ja sen mukanaan tuomia tunteita on hyvä pyrkiä purkamaan pois. Jokaisella taitaa olla siihen omat konstit. Itsellä parhaiten toimii koiralenkit, murun kainaloon kaivautuminen tai tanssitunnit.

Oletko huomannut tunteiden tarttumista? Miten purat tunnekuormaa itseltäsi pois? 

Heinäkuu alkaa kääntymään loppupuolelle (miten voi jo olla :)) Olen nauttinut kovin kesästä, lämmöstä ja auringosta. Toivottavasti myös sinä olet pystynyt nauttimaan kesäkeleistä edes hieman. 

En tiedä mitä minun pitäisi sanoa

Hiljattain olen törmännyt useammassa yhteydessä yllä olevaan lauseeseen; en tiedä mitä minun pitäisi sanoa. Onko olemassa oikeita sanoja? Oikeita lauseita? Onko olemassa sellainen ihminen, joka osaa aina sanoa oikeat sanat. No me kaikki tiedämme tähän vastauksen, eihän sellaista yli-ihmistä ole (tai ehkä tiedän yhden hiljattain eläköityneen sairaalapapin, jolla kyseinen taito on 😊).

Jäin itse pohtimaan samaa asiaa ja kyseistä lausetta hiljattain. Olin menossa potilaan luokse, jolle oli tehty saattohoitopäätös, syövän lääkehoidot olivat loppuneet. Vointi oli sen verran heikentynyt, että kotiin pääsyä tai siellä käyntiä ei voinut taata. Olin tavannut potilasta useita kertoja ja nyt olin menossa tapaamaan häntä tässä muuttuneessa tilanteessa, jännitti.

Olisiko ollut helpompaa jättää menemättä? Olisiko ollut helppo vedota kiireeseen? Olisinko voinut ajatella, että nyt kun olen ”oman työni” tehnyt, voivat seuraavat jatkaa. Totta kai olisin voinut mutta olisiko potilaan kohtaamatta jättämisessä ollut enemmän kyse omista peloistani? Kohtaan potilaan, jonka elämän loppuaika on hyvinkin rajallinen, mitä voin hänelle sanoa? Onko minulla oikeita sanoja, joilla voisin helpottaa hänen oloaan?

Eihän minulla oikeita sanoja ole, koska en voi poistaa hankalan olon aiheuttamaa juurisyytä eli sitä, että potilas, jota olen menossa tapaamaan, kuolee. Voin kuitenkin kohdata hänet. Kertoa, että hänestä pidetään huolta ja hän ei jää yksin.

Kyse ei kuitenkaan ollut minusta vaan potilaasta, jota olin tavannut ja ollut osa hänen hoitopolkuaan. Jos en menisi, voisiko se viestittää potilaalle jotain hänen arvostaan? Miten te syöpäsairaanhoitajat, jotka hoidatte samaa potilasta joskus vuosiakin, toimitte siinä tilanteessa, kun hoidot loppuvat? Käyttekö hyvästelemässä potilaan? Niin sanotusti sinetöimässä hoitosuhteen?

Menin tapaamaan potilasta. Keskustelimme saattohoitopäätöksen merkityksestä ja minkälaista hoitoa se pitää sisällään. Kohtaaminen ei ollutkaan vaikea tai vaivautunut. Keskustelimme elämästä ja sen loppumisesta, kuolemasta. Koen, että keskustelumme oli arvokasta.

Mitä sitten sanoa, kun huoneesta lähtee pois ja tiedetään ettemme enää tapaa?

Olen nuorempana hoitajana päässyt joskus potilaan mukaan kokeneen syöpälääkärin vastaanotolle ja tiedossa oli jo ennen vastaanottoa, että hoidot tulevat todennäköisesti loppumaan ja siirrytään palliatiiviseen hoitoon.  Pohdiskelin ennen vastaanottoa, että mitenhän syöpälääkäri hyvästelyt hoitaa ja että hänellä on varmasti jokin hyvä tapa hyvästellä, jonka voisin myös itse opetella. Kun vastaanotto päättyi ja päätös hoitojen loppumisesta oli vahvistunut. Nousi syöpälääkäri seisomaan, katsoi potilasta silmiin, kätteli ja sanoi hei. Se oli mielestäni rehellistä kohtaamista, jos näin voidaan sanoa. Ei turhia korulauseita ja potilaalle ei jäänyt ainakaan sellainen olo, etteikö hän olisi tullut arvokkaasti kohdatuksi.

Palataanpa minun tapaamaani potilaan huoneeseen ja lähtötilanteeseen. Mitä minä sitten sanoin, kun olin lähdössä? Kysyin, saanko halata, sai halata ja halattiin. Potilas sanoi kiitos, johon vastasin hänelle, että kiitos kun sain tulla ja ovesta poistuessa huikkasimme vielä heipat.

Hiljattain keskustelimme myös kollegan kanssa, joka työskentelee sairaalassa akuuttiosastolla, että mistä potilaat haluavat puhua, kun tulee päätös palliatiiviseen hoitoon siirtymisestä tai saattohoidosta? Kuulin myös lauseen; en tiedä mitä minun pitäisi sanoa?

Yleensä potilaat ja läheiset haluavat kuulla mitä nyt tapahtuu? Kuka minua/meitä hoitaa? Miten arki järjestyy? Miten raha-asiat/asuntolainat järjestyvät. Miten läheiseni pärjäävät, kun minua ei enää ole? Eli usein keskustellaan ainakin alkuun aika perusasioista. Arjesta, voinnista, hoidosta, jatkoista, läheisistä ja jaksamisesta.

Onko sinulla ollut joskus olo, että on vaikeaa löytää oikeita sanoja? Oletko sanonut siitä potilaallesi ja miten hän siihen reagoi?

Kirjoittelen tätä tekstiä sohvan nurkassa, koira nukkuu vieressä. Kuulokkeissa soi uusin suosikki artistini Teddy Swims. Ulkona sataa ja pohdin pitäisikö takkaan laittaa tulet 😊 No ehkä ei kuitenkaan, ensi viikolle on luvattu jo hieman aurinkoisempaa keliä. Oikein mukavaa kesäkuun loppua juuri sinulle 😊

Elämän hyviä hetkiä

 

Meillä on ollut töissä viime aikoina aika vauhdikasta, niin kuin varmasti monessa muussakin terveydenhuollon yksikössä. Talven ja kevään jäljiltä on vähän puhki ja kesääkin on saatu hieman odottaa. Mielessä on pyörineet viime aikoina hyvin arkiset asiat, hellyydenosoitukset ja rakkaus.

Olen saanut joskus naureskelua ja silmien pyörittelyä, kun olen vastannut kysymykseen, mikä on elämässä tärkeintä ja että mielestäni elämässä tärkeintä tai merkityksellisintä on rakkaus. Tarkoitan tällä sitä, että rakkautta voi olla monenlaista, puolisoiden välistä, sisarusrakkautta tai vanhempien ja lasten välistä rakkautta. Joku voi rakastaa myös luontoa, pikkukiviä tai uutta autoaan 😊 Ehkä ajatuksessani ei ole pointtina niinkään se rakkauden kohde, vaan ennemminkin se, että saa rakastaa ja voi saada vastarakkautta. Sinisilmäistä? Ehkä niin.

Omassa työssäni näen mielestäni paljonkin rakkautta mutta myös sen kipeämpää puolta eli luopumista. Luopumista perheenjäsenistä, arjesta, työstä, minuudesta ja omasta kehosta. Voisi ajatella, että luopumisen ja surun kanssa työskentely vaikuttaisi omaankin mielialaan ja näkemykseen ja vaikuttaahan se aina välillä. Koen myös, että se herkistää myös tälle elämän kauneudelle, niille pienille arkisille asioille, hellyydenosoituksille ja hymyille. Kun työssä on haastavaa tai raskasta, sitä katselee tarkemmin elämässä näitä pieniä asioita ja pysähtyy niiden äärelle tai toivoisin ainakin näin.

Tähän ajatukseen on vienyt viime aikoina havaitsemani hellyyden osoitukset. Iäkäs pariskunta käveli hitaasti kadulla käsikädessä ja ihasteli heräävää kesäluontoa, avioparin vaihtama pieni pusu, ennen kuin kiiruhdettiin työpäivän kiireisiin tai juna-asemalla isän pitkät halaukset perheelleen, jotka lähtivät lomareissuun. Nämä pienet, hyvinkin arkiset asiat toivat minulle suuresti iloa ja lämmittivät sydäntä. Vaikka työssäni kohtaan paljon kuolemaa, tarjoaa elämä minulle ja meille muillekin muistutuksia elämän kauniista asioista, kun vain ehdimme hetkeksi pysähtyä sen äärelle.

Omassa työssäni korostuu herkkyys ja koen, että ajansaatossa tuo herkkyys korostuu muussakin elämässäni. Herkkyys ei ole luonteenpiirre, josta pitäisi pyrkiä pois mutta on opittava asettamaan rajoja ja huomaamaan koska työ meinaa viedä liikaa ja kuluttaa herkkyyttä. Aika ja työkokemus ovat opettaneet itselleni sitä rajaa, jossa herkkyyden pystyy säilyttämään ilman, että työ kuluttaisi  tai pääsee kuormittamaan sitä liikaa. Tämä vaatii välillä tasapainoilua, niin kuin elämä itsessäänkin 😊

Tämän kertainen blogitekstini taitaa olla kovin vaaleanpunainen. Sehän sointuu siis hyvin tennareihini 😊 On mukavaa huomata, että vielä keski-ikäisenäkin on mahdollisuutta palata vaaleanpunaiseen kuplaan, eikä kyynisyys ole päässyt ihan kokonaan sitä viemään 😊

Oikein mukavaa juhannuksen aikaa, olkoon se sinulle oikein hyvä

Mutsi, mami, äiskä, äitee, Äiti

 

Tänään vietetään äitienpäivää. Tätä kirjoitusta, kun kirjoitan, on aikainen äitienpäivän aamu. Muistoissani sukellan niihin äitienpäiviin, jolloin oma lapseni oli pieni. Erityisesti muistan sen äitienpäivän aamun, kun poikani herätti minut aamulla hyvin aikaisin. Hän oli ensimmäistä kertaa keittänyt itse aamukahvin ja tehnyt minulle voileivän. Heräsin siihen, kun hän tuli tarjotinta kantaen, kahvikuppi tassiaan vasten kilisten sängyn viereen ja toivotti hyvää äitienpäivää. Se kahvi oli vahvaa, todella vahvaa mutta join sen mukisematta koska poikani oli kovin ylpeä itsestään, kun oli sen saanut itse keitettyä.

Olen muistoissani mennyt myös omien mummieni luomiin muistoihin. Muistan parhaiten toisesta mummistani vahvat kädet, jotka vaivasivat leipää tai ne jauhoiset sormet, jotka rypyttivät karjalanpiirakoita. Lilat hiukset ja hersyvän naurun. Toisesta mummistani muistan paperipäällysteiset karkit, rauhallisuuden ja tuvan, jossa kokoonnuttiin kahvipöydän ääreen. Molemmat mummini ovat jo kuolleet. He saivat molemmat elää pitkän elämän.

Omassa työssäni tapaan myös paljon äitejä, mummeja ja mammoja joko potilaina tai oman (aikuisen)lapsensa läheisenä. Muistan kerran, kun hoidin osastolla aikuista potilasta, jonka lähiomaisena olivat hänen iäkkäät vanhemmat. Suunnittelimme potilaan kotiutumista ja soitin kotiutumiseen liittyvistä asioista hänen äidilleen.

Kävimme läpi mistä he saisivat tarvittaessa apua ja, että osastollamme olisi potilaalle lupapaikka, sitten kun kotona oleminen ei enää onnistuisi. Keskustelumme kääntyi siihen, että potilaan äiti alkoi kertoa aikuisenlapsensa sairastumisesta ja minkälaisia vaiheita se oli pitänyt sisällään ja miten paljon häntä pelotti tulevaisuus. Kuunnellessani äitiä ymmärsin, että kuuntelen ennen kaikkea äitiä, joka valmistautuu siihen, että hänen lapsensa kuolee. Mykistyin.

Ymmärsin, että oli lapsi minkäikäinen tahansa, on äidin suru aina yhtä suurta. Sanoin tälle äidille ”olen itsekin äiti ja en voi kuin kuvitella miltä sinusta mahtaa nyt tuntuakaan”. Äiti oli hetken hiljaa ja sanoi sitten, ”vihdoinkin joku ymmärtää” ja alkoi itkeä. Itseänikin itketti ihan kamalasti. Tämä puhelu on ollut ehdottomasti työurani vaikeimpia viedä loppuun. Jotenkin äidin suru lapsen lähestyvästä kuolemasta tuli kovin lähelle. Enkä tarkoita sitä, että voisin ymmärtää täysin miltä tästä äidistä tuntui. En voi, en ole ollut hänen tilanteessaan ja vaikka olisin, ovat nämä surukokemukset yksilöllisiä.

Äitienpäivään voi liittyä monenlaisia tunteita. Itselläni ehkä päällimmäisenä tunteena kiitollisuus. Olen saanut olla äiti omalle rakkaalle pojalleni ja kahdelle avioliiton myötä tulleelle pojalle. Ehkä kiitollisuus äitiyttä kohtaan korostuu myös sen vuoksi, että enempää lapsia emme saaneet vaikka niitä kovin toivottiinkin. Syli on ollut täynnä mutta toisaalta myös kovin tyhjä.

Tänään aamulla kahvin sai itse keittää, ovathan lapset jo lentäneet pesästä. Sängyssä se kahvi tuli tänäänkin juotua. Seurana olivat karvaiset lapset ja puoliso kulki verkkareissaan keittiössä, tänään on hyvä näin 😊

Oikein ihanaa äitienpäivää kaikenlaisille äideille, erityisesti omalle rakkaalle äidille.

 

Miksi meidän on niin vaikeaa käyttää sanaa kuolema?

 

Olen lähiaikoina useamman kerran törmännyt käsitteisiin poistunut muualle tai lähtenyt, joilla on kuvattu ihmisen kuolemaa. Näitä kiertoilmauksiahan on useita, kuten: pois nukkunut, vaihtanut hiippakuntaa, nukkunut ikiuneen jne. Miksi meidän on niin vaikeaa käyttää sanaa kuolema?

Työmatkalla ajaessani kuuntelen usein radiota. Radiossa juontaja keskusteli haastateltavan kanssa erään julkkiksen kuolemasta mutta he eivät kertaakaan keskustelussaan käyttäneet sanaa kuollut. He käyttivät sanaa lähtenyt tai poistunut. Lähtenyt minne? Poistunut minne? Keskustelua kuunnellessani minulle välittyi se, miten epämukavaa heidän oli puhua kuolemasta. Keskustelu oli vaivautunutta ja itse en muista kyseisestä haastattelusta muuta kuin tämän kuolema-sanan välttämistoimenpiteet. Olikohan haastattelijan mielestä tämä haastattelu onnistunut? Olisiko keskustelu voinut olla luontevampaa, jos olisi käytetty sanaa kuollut tai kuolema. Oliko kuolemasta vaikea keskustella koska haastattelija itse pelkää kovin kuolemaa?

En yhtään ihmettele, että kuolema koetaan yhteiskunnassa kovin kaukaiseksi asiaksi. Kun ei meidän media-alan ammattilaisetkaan uskalla käyttää sanaa kuolema. Jos kuolema sanaa käytettäisiin enemmän, eikä näitä lukuisia kiertoilmauksia, niin muuttuisiko kuolema sana arkisemmaksi? Voisiko kuolemasta tulla tätä myötä vähemmän pelottavaa?

Itse pyrin käyttämään sanaa kuollut mutta huomaan välillä puhuvani myös menehtymisestä. Välillä kuolema-sanan käyttö on myös minulle vaikeaa. Yleensä se tulee niissä tilanteissa, kun keskustelen vielä hyvävointisen mutta parantumattomasti sairaan ihmisen kanssa hänen peloistaan tai toiveistaan. ”Onko joku asia mikä sinua pelottaa, esimerkiksi kuolemaan liittyen”. Vaikka tämä on vaikea lause välillä päästää suusta, on se työurani aikana poikinut ehkä hedelmällisimpiä ja herkimpiä keskusteluja ihmisten kanssa. Osa potilaista kauhistuu, menee lukkoon eivätkä halua aiheesta keskustella. Yleensä he ottavat kyllä tämän kuolema aiheen uudelleen esille ja sen jälkeen voikin olla näitä hedelmällisiä keskusteluja. Osa potilaista kiittää. Kuolema on voinut olla asia, josta ei ole uskallettu keskustella vielä kenenkään kanssa, vaikka siihen olisi ollut tarve.

Ohjeistamme vastaanotoilla usein miten tärkeää olisi puhua lasten kanssa avoimesti kuolemasta. Jos lapselle puhutaan, että mummi on pois nukkunut, voi lapsen olla sitä vaikea ymmärtää. Tästä voi olla seurauksena, että lapsi ei uskalla nukahtaa koska pelkää pois nukkumista eli ettei hän näe enää isää tai äitiä. Linkitän tähän oheen ohjeita, miten lapselle voi puhua läheisen lähestyvästä kuolemasta:

https://www.mll.fi/vanhemmille/tukea-perheen-huoliin-ja-kriiseihin/lapsi-ja-laheisen-kuolema/

Ja Duodecimin julkaisu: https://www.duodecimlehti.fi/duo16514

Kuolema, kuollut, tulee kuolemaan. Mitä tuntemuksia sana sinussa herättää? Mitä sanoja sinä käytät, kun puhut kuolemasta?

Valon määrää lisääntyy ja luonto on puhjennut kukkaan. Vielä saadaan ilmeisesti vähän odotella lämpimämpiä kelejä, mutta mikäs niitä on odotellessa, kun kesä on vasta aluillaan. Oikein mukavaa alkavaa viikkoa sinulle 😊