Pyhäinpäivän ajatuksia

Tänään vietetään pyhäinpäivää. Tämä päivä virittää mieleeni herkkyyden ja surun tunteetkin ovat enemmän pinnalla kuin normaalisti lauantaisin. Ajatukset ovat viivähtäneet kuolleissa läheisissä, perheenjäsenissä. Erityisesti siskossani. On ikävä. Olisi ihana päästä juttelemaan, kuulla ääni, naurun räkätys ja katsoa miten tuuli tarttuisi pitkiin hiuksiin. Halata ja kertoa miten ollaan pärjätty.

Suru on moniulotteista. Senkin kokeminen on yksilöllistä. Välillä se tuntuu voimakkaammin, välillä sen olemassaoloa tuskin muistaa. Pitkä matka on surun ja sen työstämisen kanssa kuljettu. Alkuun kärsin viivästyneestä surureaktiosta ja oikeastaan rakkaan ukkini kuoleman myötä, pääsin siskoni kuoleman aiheuttamaan suruun niin sanotusti kiinni. Ajan kanssa surun mukanaan tuomat tunteet ovat muuttuneet lempeämmiksi. Suru ei pakota polvilleen vaan kulkee mukana matkassa, ei kuitenkaan tukehduttaen vaan ehkä ennemmin lempeästi keinuen kehossa, muistoissa ja ajatuksissa.

Niin kuin aiemminkin olen kirjoittanut, niin itselleni käänteentekevä oivallus surutyössäni oli se, kun ymmärsin etten tule tässä koskaan valmiiksi. Suru ei ole asia jonka mielessäni työstän ja sen jälkeen se häviää lopuksi elämää pois. Jos siskoni kuolema oli elämässäni niin järisyttävä asia, että elämä oikeastaan jakautuu kahteen eri vaiheeseen, elämä ennen siskon kuolemaa ja elämä sen jälkeen, niin miten voisinkaan tulla valmiiksi? Mutta kuten yllä kirjoitin, suru on muuttanut muotoaan, lempeämpään ja lohdullisempaan suuntaan.  Sain kuitenkin apua omassa surussani ja siksi haluan linkata tähän mieli.fi sivuston yhteystiedot, ethän jää ajatustesi kanssa yksin. https://mieli.fi/

Tänään kun on tullut muisteltua rakkaita läheisiä, on tullut myös muisteltua myös erilaisista syistä sammuneita tai loppuneita ihmissuhteita. Osa ihmisistä vain piipahtaa elämässä, osa kulkee matkassa pidempään kunnes jatkavat taas omia teitään. Hyviä muistoja ja naurua. Kiitollisuutta siitä, että olemme saaneet jakaa hetken samaa matkaa.

Mitä ajatuksia pyhäinpäivä sinulle tuo? Minkälaisia ajatuksia omat surun tunteet herättää? Kävitkö sytyttämässä kynttilän haudoille? Itse sytytin kynttilät pihan lyhtyihin. Ei tule niinkään mentyä haudoille, osalla rakkaista ei sellaisia edes ole vaan tuhkat on siroteltu niille erikseen järjestetyille paikoille. Muistella kun voi mielestäni missä vain.

Siskolle ja muille rakkaille lähtee ajatuksia pimenevään iltaan. Toivottavasti joskus vielä kohdataan.

Toivon sinulle tähän iltaan lempeitä ajatuksia. 

Palliatiiviseen hoitoon liittyy paljon pelkoja

 

Tällä viikolla olemme viettäneet kansainvälistä palliatiivisen hoidon ja saattohoidon viikkoa. Voitaisiinkin tähän alkuun taas palauttaa mieleen, mitä palliatiivinen hoito tarkoittaa:

Mitä pal­lia­tii­vi­nen hoito on?

Palliatiivisella hoidolla tarkoitetaan oireita lievittävää ja potilaan sekä hänen läheisten elämänlaatua tukevaa hoitoa.

Palliatiivisen hoidon tavoitteena on ylläpitää mahdollisimman hyvää elämänlaatua ennaltaehkäisemällä ja helpottamalla sairauden mukanaan tuomia oireita sekä tukemalla sairauden kanssa selviytymisessä potilaan toiveiden ja tarpeiden mukaisesti. Keskeistä palliatiivisessa hoidossa on potilaan ja läheisten yksilöllinen, kokonaisvaltainen kohtaaminen. Hoidossa huomioidaan potilaan psyykkiset, sosiaaliset, henkiset, hengelliset ja vakaumukselliset asiat. Vakava sairaus koskettaa myös potilaan läheisiä. Läheisten tukeminen kuuluu kokonaisvaltaiseen palliatiiviseen hoitoon.

Mitä saat­to­hoito on?

Saattohoito on osa palliatiivista hoitoa, sen viimeinen vaihe. Saattohoito tarkoittaa hoitoa ja tukea potilaan elämän viime vaiheissa, kun kuolema on odotettavissa lähipäivinä tai -viikkoina.

Lähde: Terveyskylän Palliatiivinen talo https://www.terveyskyla.fi/palliatiivinentalo/palliatiivinen-hoito/mita-palliatiivinen-hoito-on

Meillä Suomessa oli monessa eri palliatiivisen hoidon yksikössä kansainväliseen palliatiivisen hoidon ja saattohoidon viikkoon liittyen erilaista ohjelmaa. Tämä on erityisen tärkeää, että saataisiin palliatiivisen hoidon tasalaatuisuutta parannettua ja myös tietoisuutta lisättyä.

Omassa työssäni tapaan usein potilaita ja läheisiä, joita pelottaa kovin tulla meidän vastaanotoille tai konsultaatiokäynneille. Usein kun huomaan, että potilasta tai läheistä kovin jännittää niin tulee kysyttyä suoraan asiasta. Ihmettelitkö miksi lääkäri laittoi lähetteen meille? Pelottiko sinua tulla tänne tapaamiseen?

Aika usein saa kuulla saman asian eli kyllä pelotti. En nukkunut viime yönä juurikaan. Tarkoittaako tämä sitä, että minua ei enää hoideta?

Kun palliatiivisen hoidon merkityksestä keskustellaan, tulee usein potilaille ja läheisille huojennus. Kuulemme myös, että eihän tämä niin paha paikka ollutkaan. Se miten hoito jatkuu, kun esimerkiksi syövän lääkehoitoja ei enää pystytä jatkamaan, usein helpottaa. Potilas ja läheinen saa tiedon, että vaikka syövän hoito loppuu, niin hoitaminen ei kuitenkaan lopu. Potilasta ja perhettä ei jätetä yksin, vaan heistä pidetään huolta ja hoidetaan oireita, joita sairaus mahdollisesti aiheuttaa.

Aina tämä ei toki mene näin optimaalisesti. Potilaan voinnissa voikin tulla jotain yllättävää ja ensi kontakti meihin onkin potilaan ollessa saattohoitovaiheessa.

Palliatiivisen hoidon merkitykseen liittyy siis paljon vääriä käsityksiä ja epätietoisuutta. Siksi onkin niin tärkeää, että sen merkityksestä tiedotetaan enemmän ja tehdään pitkäjänteistä työtä palliatiivisen hoidon hyväksi.

Kävitkö sinä jossain palliatiivisen hoidon tapahtumassa? Oletko tutustunut Terveyskylän Palliatiiviseen talon materiaaleihin? Suosittelen lämpimästi 😊

Tänään koiran kanssa ulkoillessa saattoi päivää kuvata kuulaaksi syyspäiväksi. Aurinkoista mutta viileää. Ruska kauneimmillaan, vaikka vähän pienimuotoisemmin, kuin mihin olemme tottuneet täällä etelässä. Oikein mukavaa alkavaa viikkoa juuri sinulle 😊

Haluanko ottaa potilaani surun ja tuskan kantaakseni?

 

Lähiaikoina olen pohtinut usein sitä, miten hoitohenkilökunta välillä ottaa kannettavakseen potilaan kokemaa tuskaa. Meidän työssä tähän ilmiöön törmää aika usein ja oikeastaan jokaisen tätä työtä tekevän on opittava ne omat rajat ja tunnistamaan tilanteet, joissa lähdemmekin kantamaan potilaan tai perheen tuskaa. Voiko tähän tulla koskaan immuuniksi? Ei varmasti, mutta jos me lähdemme kantamaan tätä potilaan kokemaa tuskaa, niin me auttajat uuvumme, pahimmillaan kyynistymme emmekä pysty tekemään tätä arvokasta ja herkkää työtä.

Me palliatiivista hoitotyötä tekevät emme voi muuttaa sitä faktaa, että potilaamme kuolee (yllätyitkö 😊). Potilaat ja perheet käsittelevät asiaa yksilöllisesti ja monen eri tavoin. Joskus tuo tuska on hyvinkin voimakasta ja meidän ammattilaistenkin voi olla vaikeaa ymmärtää miten hoitopäätökset ovat potilaan kohdalla menneet. Se, että me emme ymmärrä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että päätökset olisivat olleet vääriä.

Eikö auttaja saa sitten tuntea, olla empaattinen tai myötäelää potilaan ja perheen surussa? Tottakai saa mutta on opittava, ettei se mene liiallisuuksiin. En tiedä osaanko tähän sanoittaa sitä mitä tarkoitan. Meidän ammattilaisten on osattava säilyttää se ammatillisuus, jotta pystymme tekemään työmme. Jos emme pysty, voi potilas ja perhe jäädä tuuliajolle.

Kun huomaan itse reagoivani poikkeuksellisen voimakkaasti jonkin potilaan tai perheen asioihin, kohtaamiseen tai hoitopäätöksiin yritän pysähtyä miettimään mitä juuri tapahtui? Kuolema tuntuu epäreilulta. Hoidot eivät tehoa, se tuntuu epäreilulta. Palliatiivinen hoitolinjaus tai saattohoitoon siirtyminen tuntuu epäreilulta. Potilas ja läheiset voivat olla hädissään, vihaisia, tunteettomia tai hyvinkin paljon eri tuntemuksia tuntevia ihmisiä. Kaiken sen työnkiireen, kohtaamisten ja ihmiskohtaloiden keskellä voi olla aika yksin. Miten tukea potilasta ja perhettä, olla empaattinen ja myötätuntoinen kun sitä yhtä asiaa hoidon keskiöstä ei voi kuitenkaan poistaa; potilas kuolee.

Haluanko ottaa potilaan tuskan kantaakseni?

Miten voin olla ottamatta sen?

Kun ymmärrän, että potilaan sairastama sairaus tulee johtamaan kuolemaan ja vaikka en voi potilasta sairaudesta parantaa ja kuolema on väistämätön tosiasia, niin voin kuitenkin helpottaa hänen oloansa ja sitä kautta mahdollisesti potilaan kokemaa tuskaa. Miten? Huolehtimalla oireista hyvin, olemalla läsnä ja tarjoamalla apua eri ammattilaisilta, jos koen etten itse voi olla riittävästi avuksi esimerkiksi järjestämällä keskustelutukea sekä opettelemalla sietämään potilaiden ja läheisten kokemaa tunteita ja tuskaa.

Tämän sisäistämisessä olen saanut paljon yhdeltä erityisen taitavalta sairaalapapilta, jonka koulutuksista ja työnohjauksesta olen saanut työurani aikana nauttia 😊. Seuraavaksi yritän avata yhden hänen tärkeimmistä opeistaan, jota olen työurani aikana saanut (toinen on, ettei ole olemassa täydellisiä lauseita tai ihmisiä jotka aina tietävät mitä sanoa tai miten kohdata potilas mutta palataan tähän joskus myöhemmin kirjoituksissa 😊)

Huoneessa on potilas, joka kohtaa kuoleman näkökulmasta: minä kuolen, hänen sänkynsä vierellä on läheinen, joka kohtaa läheisensä kuoleman näkökulmasta: sinä kuolet. Huoneessa oleva hoitaja kohtaa potilaan kuoleman näkökulmasta: hän kuolee. Tämä ajatus tarkoituksena on suojata auttajaa eli hoitohenkilökuntaa. Potilasta hoidettaessa ei ole kyse minun kuolemasta. Minulla on oma elämä, jonne palata ja vaikka koen/tunnen näin, ei se tarkoita, etten voisi olla myötätuntoinen tai empaattinen työssäni. Näin saan suojattua itseäni ja yhtä tärkeimmistä työkaluistani, herkkyyttäni.

Tämän näkemyksen sisäistäminen on vaatinut minulta paljon ajatustyötä mutta se on ollut suurena apuna, kun olen opetellut hahmottamaan omia rajojani tämän työn suhteen. En tiedä saatko tästä esitellystä ajatuksesta kiinni? Voisiko se toimia sinulle apuna, kun opettelet omia rajojasi hoitajana?

Pohdin myös, että jos potilas jää kovin voimakkaasti kiinni ajatukseen esimerkiksi syövänhoidon loppumisesta, onko kyse kuitenkaan loppujen lopuksi päätöksestä, jossa hoidot ovat loppuneet vai voisiko kiukun ja tuskan takana olla muuta? Hätäännys lähestyvästä kuolemasta? Hätäännys oman olemassaolon loppumisesta? Tilanteesta, johon ei voi itse vaikuttaa? On sairastunut sairauteen, joka johtaa kuolemaan. Luopumiseen läheisistä, rakkaista ja ennen kaikkea minusta itsestä. Onko helpompaa olla vihainen hoitohenkilökunnalle kuin itse kuolemalle? Konkretisoituuko kuolema, jos siitä puhuu?

Täytyykö oma kuolema hyväksyä ja saavuttaa sen kanssa rauha? Mielestäni ei tarvitse.

Kuoleman käsittelyn ja hoitajuuden lisäksi olen myös miettinyt lähiaikoina paljon kohtaamista tilanteessa jossa potilas saa tiedon ettei hänen sairauttaan voida parantaa. Miten potilas istuu lääkäriä vastapäätä ja saa kuulla lohduttoman tilanteen, syöpä on levinnyt. Sitä ei voida leikata ja mahdollisuudet antaa syövän etenemistä jarruttavia lääkehoitoja, ovat rajalliset. On vaikea kuvata tuntemuksia näissä tilanteissa. Osa potilaista ottaa tiedon tyynesti vastaan, osa menee lukkoon, suurin osa itkee.

Tulee hiljaista. Kello tikittää, vaikka tuntuukin, että aika pysähtyy.

Kumarrun eteenpäin ja lasken käden kädelle.

 

Arabia astioita ja menneiden muistelua

 

Olemme puolisoni kanssa kesän aikana laittaneet pois ylimääräistä tavaraa, jota kotiin aina tuntuu ihmeellisesti kertyvän. Viime päivät olen katsellut keittiön tasolla olevaa rykelmää Arabian Myrna-kahviastiastosta. Kuppeja ja tasseja on kerääntynyt meille molemmille elämän poluilla ja nyt ne odottavat jotain uutta.

Astiastossa yhdistyy niin uutta kuin vanhaakin Myrnaa. Kupit ja tassit ovat kulkeneet meidän isovanhempien tai vanhempien matkassa, osa löytänyt kotinsa meille muuton yhteydessä, ollen osa jonkin toisen suvun tarinaa. Näitäkin astioita ovat pitäneet käsissään monenlaiset ihmiset ja kahviteltu on hyvinä ja ei niin hyvinä aikoina. Voisin kuvitella, että nämä ovat olleet niitä juhla-astioita, joilla pöytä katettu, kun on ollut juhlan aihetta, kuten syntymäpäiviä, ristiäisiä tai hautajaisia. 

Astioiden äärellä on voitu juhlia uutta elämää, on toivotettu uudelle tulokkaalle onnea elämään, mietitty yhdessä keneltä lapsi näyttää ja mitähän piirteitä  hän on perinyt vanhemmiltaan tai isovanhemmiltaan.

Entä sitten se elämänkaaren toinen pää. On muisteltu hautajaisissa kuollutta rakasta, läheistä, perheenjäsentä. On surua, haikeutta mutta mukana on voinut olla myös helpotusta, sairauden kärsimä ja riuduttama läheinen on saanut rauhan. Kupin pintaan on voinut valua kyyneleitä, miten kipeää onkaan, kun on joutunut omasta lapsesta tai puolisosta luopumaan ja hyvästelemään entisen, yhteisen elämän.

Meidän arjessa ja juhlassa kulkee usein monenlaisia esineitä, joiden merkitystä tai kiintymysarvoa tulee harvoin miettineeksi. Asioita tai tavaroita, joiden on aina tottunut siinä olemaan ja niiden merkitystä pysähtyykin ehkä miettimään tarkemmin, jos niistä luopuu tai jokin menee rikki. Niin kuin minä nyt jäin näihin Myrna-astioihin kiinni 😊

Myrnat lähtevät myyntiin ja toivon niille hyvää uutta kotia. Jospa vuosien päästä joku muukin sivelee kuppien pintaa ja miettii näiden kuppien ja tassien syntyperää tai sitä minkälaista matkaa ne ovatkaan mahtaneet tehdä erilaisissa käsissä. Meidän perheessä ne ovat nähneet yhdet häät, rippijuhlat ja kallisarvoisia hetkiä ystävien kanssa kahvitellessa.

Elokuu ja sitä myöden kesä alkaa olemaan lopuillaan ja syksy alkaa. Aiemmin itselleni niin ahdistava vuodenaika on muuttunut toiseksi suosikkivuodenajakseni, kevään rinnalle. Toivotaan kuivaa ja värien kyllästämää syksyä, ihania pakkasaamuja ja kurkien heippahuutoja yli lentäessään.

Punaiset korkokengät

 

Välillä saattohoitotyössä tapaa potilaita, jotka eivät halua keskustella lähestyvästä kuolemastaan. Tämäkin on ihan sallittua. Mikä siihen voi olla syynä? Ei taida olla tähän yksiselitteistä vastausta. Osa potilaista voi kokea kuolemasta keskustelun konkretisoivan asian. Jos siitä keskustellaan, muuttuukin lähestyvä kuolema todelliseksi asiaksi. Sitä ei pääse karkuun. Minun elämä päättyy. Joudun jättämään rakkaani. Joudun hyvästelemään elämäni.

Muistan erään potilaan vieläkin selvästi, vaikka hänen kohtaamisestaan ja saattohoidosta onkin jo pitkäaika. Rouva tuli silloiselle osastolle, jossa työskentelin, saattohoitoon. Olin ottamassa potilasta ja hänen läheisiään vastaan. Hän tuli pyörätuolissa istuen, punainen huulipuna huulilla ja jalassa sirot punaiset korkokengät (eikä ihan lyhyimmällä korolla), olin vaikuttunut. Potilaan vointi vaikutti vielä kohtuullisen hyvälle ja muistan ajatelleeni, että ehkä kuolemaan on vielä hieman aikaa. Avustin rouvalle osaston vaatteet, kävimme läpi vointia, oireita ja kävimme läpi osaston yleisiä asioita. Hän oli hyvin lyhytsanainen. Kertoi, että on tullut osastollemme kuolemaan.

Potilaan läheiset olivat hätääntyneitä. He kertoivat, että heidän läheinen oli ilmoittanut, että nyt on aika mennä osastolle, hänen aikansa on täynnä. Sairauden missään vaiheessa ei potilas ollut halunnut keskustella läheistensä kanssa mistään sairauteen tai elämän loppuvaiheeseen liittyvistä asioista.

Oireet olivat vielä maltilliset ja potilaalla oli käytössä vielä suun kautta otettavat lääkitykset. Hoidin rouvaa ja yritin viritellä hänen kanssaan keskustelua erinäisistä asioista. Aikansa minua kuunneltuaan, hän vastasi minulle, että ei halua puhua elämästään tai lähestyvästä kuolemasta. On asian itsensä kanssa käsitellyt. Kunnioitin hänen päätöstään ja en painostanut keskusteluihin. Potilas oli meillä loppujen lopuksi muutamia päiviä, muistaakseni alle viikon, kunnes hän kuoli. Rauhallisesti, ilman mitään suurempaa draamaa. Tajuttomuuteen vajotessa hän sai lääkeannostelijan, jonka kanssa oireet pysyivät hallinnassa.

Vaikka potilas ei halunnut keskustella, keskustelimme paljon läheisten kanssa. Heillä oli tarve puhua sairastumisesta ja lähestyvästä kuolemasta. He myös toivat usein esille hämmennystään siitä, että potilas ei halunnut kenenkään kanssa keskustella. Mitä näissä tilanteissa voisi sitten tehdä?

Tuetaan potilasta ja läheisiä, tarjotaan heille mahdollisuutta keskustella mutta kunnioitetaan myös päätöstä olla keskustelematta. Hoidetaan oireita ja pidetään huolta, luodaan turvallisuutta.

Lisäksi hoitajana koen, että ainakin kuunnellaan tarkalla korvalla, kun käydään keskusteluita potilaidemme kanssa. Joskus potilas voi sivulauseessa sivuta omaa lähestyvää kuolemaa ja mahdollisuus siitä keskusteluun voi olla hyvin harvinainen. Se, että onnistuuko aina ymmärtämään ammattilaisena tuon herkän kohdan ja saada mahdollisuuden keskustella aiheesta, ei ole niin yksinkertaista. Välillä siinä onnistuu ja välillä syntyy hyvä keskustelu jostain ihan muusta aiheesta kuin lähestyvästä kuolemasta.

On hyvä kuitenkin muistaa, että ketään ei voi kuitenkaan pakottaa keskustelemaan, ei edes omasta lähestyvästä kuolemastaan.

Jotkut potilaat kuolevat itseltäänkin salaa. Se, että potilasta ei ole saanut keskustelemaan ei kuitenkaan kerro mielestäni epäonnistumisesta. Me olemme ihmisinä erilaisia, erilaisine tarpeinemme.

Näissä tilanteissa yritän aina pysähtyä miettimään, että kenen tarpeista keskustelun tarve lähtee, minun vai potilaan? Onko minulla tarve saada potilas keskustelemaan? vai onko kyse kuitenkin siitä, että tarjoan potilaalle mahdollisuuden saada keskustella?

Saatko kiinni mitä tarkoitan? Ymmärrätkö sinä näiden kahden tarpeen eron?

Yllä olevan tarinan rouva kuoli vajaassa viikossa. Kuolema oli rauhallinen. Punaiset korkokengät kaapista pakattiin puolisolle mukaan. Vielä vuosienkin jälkeen muistan potilaasta huokuvan hiljaisuuden, arvokuuden ja tyyneyden. Mitkä mahtoivat olla tunteet tuon hillityn ulkokuoren alla?

 

Psykososiaalinen tuki

 

Palliatiivisen hoidon yhteydessä puhutaan usein psykososiaalisesta tuesta, mitä tämä tuki sitten tarkoittaa?

Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon kansallinen laatusuositus määrittää psykososiaalista tukea seuraavasti:

”Psykososiaalinen sekä henkinen ja hengellinen tuki ovat tärkeä osa palliatiivista hoitoa ja saattohoitoa oirehoidon lisäksi. Potilaan ja läheisten tukeminen tarkoittaa ihmisen kohtaamista kulttuuriset, henkiset, hengelliset ja psykososiaaliset tarpeet huomioiden. Potilaan ja hänen läheistensä tarpeet vaihtelevat yksilöllisesti potilaan tilanteen ja terveydentilan mukaan ja siksi oireita ja tuen tarvetta tulee kartoittaa, arvioida ja hoitaa systemaattisesti” Lähde: https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/144065/OHJ2022_004_08042022.pdf

Syöpäjärjestöt määrittävät psykososiaalisen tuen näin:

”Psykososiaalinen tuki on kokonaisvaltaista psyykkistä, sosiaalista ja henkistä tukea, jonka tarkoituksena on edistää potilaan sopeutumista vallitsevaan tilanteeseen. Tarkoituksena on tukea potilaan selviytymistä sairauden eri vaiheissa. Psykososiaalinen tuki pitää sisällään myös asiallisen ja ymmärrettävän tiedon antamista. Psykososiaalinen tuki voidaan määritellä tuen antajan ja tuen saajan väliseksi aktiiviseksi ja tavoitteelliseksi toiminnaksi, joka on sidoksissa ihmisen taustatekijöihin, kuten sukupuoli, ikä, terveydentila, sairauden tyyppi, käsitys omasta terveydentilastaan, aikaisemmat kokemukset ja uskomukset, oppimistavat, valmiudet ja motivaatio. Keskeisintä tuessa on sairastuneen yksilöllinen kohtaaminen ja muuttuneen elämäntilanteen jäsentäminen”. Lähde: https://www.syopajarjestot.fi/potilaanpolku/kaytetyt-kasitteet/

 

Eli psykososiaalinen tuki on keskustelutukea. Monissa palliatiivisen hoidon ja saattohoidon yksiköissä sitä tarjotaan potilaalle sekä hänen läheisilleen. Yleensä psykososiaalista tukea antavat hoitajat ovat saaneet tähän lisäkoulutusta.

Mitä psykososiaalisen tuen keskusteluissa yleensä käydään sitten läpi?

Keskusteluissa käydään läpi arkea, elämää, sairauden mukanaan tuomia tuntemuksia ja miten ne näkyvät perheessä. Vakava sairaus usein muuttaa perheen dynamiikkaa ja voi nostaa pintaan käsittelemättömiä asioita, joita voi olla hyvä ammattilaisen kanssa käydä läpi. Oman läheisen käytös saattaa muuttua ja voi tulla esille tulla piirteitä, joita voi olla vaikea tunnistaa. Nämä voivat olla esimerkiksi pelkoja, jotka nousevat pintaan, jos on esimerkiksi nähnyt aiemmin ei niin onnistuneen läheisen saattohoidon.

Omassa työssäni koen, että psykososiaalinen tuki potilaille ja perheille on yksi keskeisimmistä ja konkreettisimmista avuista, joita voimme potilaille ja perheille tarjota. On paikka, jossa ”on lupa puhua” vaikeistakin asioista. Monesti potilaat kokevat, että eivät halua kuormittaa ajatuksillaan läheisiään ja esimerkiksi omaan kuolemaan liittyvistä asioita onkin helpompi keskustella ns. ulkopuolisen kanssa.

Seurakunnista on mahdollista saada keskustelutukea. Meillä erikoissairaanhoidossa keskustelutukea tarjoavat myös sairaalapapit tai sairaalasielunhoitajat. Usein potilas hieman huolestuu, kun tarjotaan mahdollisuutta keskustella sairaalapapin kanssa. Heidän kanssaan voidaan keskustella ihan kaikesta mikä mieltä painaa. Tässä linkki sairaalasielunhoitoon, jos kaipaat siitä lisää tietoa: https://evl.fi/plus/seurakuntaelama/erityinen-tuki/sielunhoito/sairaalasielunhoito/

Palliatiivinen hoito on todella moniammatillista työtä. Yksin ei tässä työssä pärjää, vaan potilasta ja läheisiä onkin tukemassa ja kannattelemassa hyvinkin iso joukko erilaisia ammattilaisia. Koen, että se on myös yksi niistä tekijöistä, jotka tuovat tähän työhön lisää mielekkyyttä. Kaikkea ei tarvitse yhden ihmisen osata, aina voi konsultoida kollegaa, lääkäriä, sosiaalityöntekijää, psykiatrian puolen asiantuntijaa tai niitä kaikkia muita eri ammattilaisia, joita en tässä nyt huomaa luetella. Jokaisella meillä on oma roolimme palliatiivisen potilaan hoitopolussa ja ne kaikki ovat yhtä arvokkaita ja tarpeellisia koska elämän loppuvaiheen hoito on vaativaa, arvokasta ja yksilöllistä tai ainakin sen kuuluisi olla.

Onko psykososiaalinen tuki sinulle tuttua?

Kesä on kulunut vauhdilla ja on pitänyt sisällään paljon kaikennäköistä mukavaa puuhaa, jopa niin paljon, että on tämä blogikin ollut hieman hiljaa 😊

Minä nautin nyt loppukesästä ja kesälomasta. Kiireettömyyttä ja päikkäreitä, rakkaiden kanssa yhdessäoloa sekä hyviä kirjoja, niistä oma loma rakentuu 😊

Oikein mukavaa loppukesää sinulle 😊

Tunteet tarttuu

Erilaisten tunteiden tarttuminen herättää meissä erilaisia reaktioita. Positiivisista tunteista saa itsekin hyvää mieltä ja energiaa. Toisen ihmisen surun tunne voi herättää itsessä myötätuntoa ja empatiaa, surun tunteen lisäksi. Harmittavasti myös negatiiviset tunteet tarttuvat, kuten kiukku ja viha.

Meidän työssä altistumme erilaisille tunteille ja tunnereaktioille päivittäin. Olen aiemmassa blogikirjoituksessani (hiljaisii heroksii) jo käynytkin läpi samaa asiaa. Työpäivän aikana tunteet voivat vaihdella kovinkin. Miten sitten saada tätä tunnetyötä jotenkin edes hallittua? Välillä se on vaikeaa. pitää oikein keskittyä ja vetää henkeä, että rauhoittuu kun on menossa tapaamaan potilasta ja perhettä. Ettei veisi tapaamiseen mennessään omia tunteita tai omia tarpeitaan.

Välillä on pitänyt nojata otsaa potilashuoneen ovea vasten ja hengittää syvään. Ei ole kiire, ei ole kiire. Minulla on aikaa pysähtyä juuri tämän potilaan ja läheisten äärelle ja sen jälkeen astua ovesta sisään.

Miten sitten käsitellä kiukkua ja vihaa. Nuo tunteet ovat siitä harmittavaisia, että ne tarttuvat niin kovin herkästi. Kun on joutunut rähjäyksen kohteeksi, olisi helppo itsekin rähjätä. Kiroilla. Huutaa. Puhua rumasti.

Tuleeko sitä tehtyä, no ei tietenkään. Sitä joutuu kuitenkin tekemään itsensä kanssa töitä, ettei lähde tartuttamaan kiukkua tai vihaa itse eteenpäin. Ettei tulisi rähjättyä kaupankassan perehtyjälle tai omille perheenjäsenille mitättömistä asioista (vaikka taitaa olla inhimillistä, että näin välillä tapahtuu).

Mitä sitten tehdä erilaisille tunteille, jotka tarttuvat? Jokaisella taitaa olla ne omat keinot niiden purkamiseen. Tänään purin itse tunteita kotimatkalla autossa huudattamalla musiikkia kovaa ja päästelemällä ärräpäitä 😊 Onneksi autossa on vakionopeudensäädin, niin ei tule kuitenkaan kaahattua.

Ilman tunteita ei tätä arvokasta työtä voi kuitenkaan tehdä. Miten säilyttää työssä tarvittava herkkyys mutta myös suojata omia tunteitaan, omaa tilaansa?

Linkitän tähän Mieli.fi sivustolta tunteista ja tunnetaidoista mielenkiintoista tietoa:

https://mieli.fi/vahvista-mielenterveyttasi/tunteet-ja-tunnetaidot/

 

Hankalina päivinä korostuu se, että työstä ja sen mukanaan tuomia tunteita on hyvä pyrkiä purkamaan pois. Jokaisella taitaa olla siihen omat konstit. Itsellä parhaiten toimii koiralenkit, murun kainaloon kaivautuminen tai tanssitunnit.

Oletko huomannut tunteiden tarttumista? Miten purat tunnekuormaa itseltäsi pois? 

Heinäkuu alkaa kääntymään loppupuolelle (miten voi jo olla :)) Olen nauttinut kovin kesästä, lämmöstä ja auringosta. Toivottavasti myös sinä olet pystynyt nauttimaan kesäkeleistä edes hieman.