Voimavaroista ja ystävyydestä

 

Palliatiivista työtä tehdessä törmään usein ajatukseen, että mistä ihmeestä nämä ihmiset löytävät  kaiken sen voiman selvitä arjessa ja laittaa asioita kuntoon sen jälkeen, kun ovat saaneet uutisen parantumattomasta sairaudesta. Kun potilas saa tiedon, että hänen sairauttaan ei voida parantaa, voisi se olla monelle elämän halvaannuttava asia. Toki näinkin voi käydä mutta usein shokeraavan alun jälkeen ihminen alkaa toimia. Hän järjestelee tärkeitä asioita kuntoon. Pyrkii huolehtimaan, että jäljelle jääville ei jäisi isoja taakkoja hoidettavaksi ja viettää aikaa rakkaidensa kanssa. Elämän tärkeysjärjestys muuttuu, ihmissuhteet saattavat muuttaa muotoaan ja jotkin näistä ihmissuhteista katkeavat, kun toiset taas vahvistuvat entisestään.

Helmikuussa juhlimme ystävänpäivää. Ystävät, miten arvokkaita suhteita ne ovatkaan 😊 ja miten iso suru niiden puuttuminen onkaan. Palliatiivisen poliklinikan vastaanotoilla kartoitamme potilaidemme ja perheen voimavaroja ja onko sellaisia läheisiä, joilta voisi tarvittaessa pyytää apua arjen sujumisen järjestelyihin. Joskus potilas kertoo, että kun tieto parantumattomasta sairaudesta tuli, hävisivät ihmiset ympäriltä. Osa ihmisistä ei oikein pysty kohtamaan kuolemaa ja sen vuoksi on helpompaa sulkea se ulkopuolelle katkaisemalla välit.

Usein käy kuitenkin niin, että ne ystävät eivät oikein tiedä mitä sanoa tai miten voisivat olla apuna ja kokevat etteivät halua olla perheen häiriöksi, vaikka haluaisivatkin olla tukena. He jäävät odottamaan, että heihin päin oltaisiin yhteydessä. Kannustamme potilaita olemaan yhteydessä ystäviin, juurikin tuon syyn vuoksi. Mutta koska me ihmiset olemme erilaisia, voi parantumatonta sairautta sairastavan potilaan ja perheen voimavarat olla niin vähissä, etteivät kerta kaikkiaan jaksa yhteydenottoa tehdä.

Surullisimpia ovat ehkä ne tapaukset, joissa kumpikin osapuoli jää odottamaan yhteydenottoa toiselta ja molemmat kärsivät tilanteesta. Osa potilaista kertoo, että kun sairaudesta tuli tieto, on ystävyyssuhteet entisestään tiivistyneet. Ystävien kanssa tehdään ja puuhataan sairastuneen voimavarojen mukaan, järjestetään mukavaa puuhaa, että saa ajatuksia tuulettaa sairaudesta ja siihen liittyvistä asioista.

Onko sitten olemassa oikeaa tapaa toimia? Eiköhän nämä ole yhtä yksilöllisiä asioita, niin kuin me ihmisetkin ollaan. Voi olla niin, että se rakas ystävä haluaisi olla tukena mutta omat voimavarat ovat niin vähissä, että ei pysty olemaan kuin vaikka viestimällä sydämen WhatsApp:n.

Miten sinä toivoisit, että ystävät toimisivat? Jäisitkö odottamaan, että he olisivat sinuun yhteydessä vai pystyisitkö heille viestimään avuntarpeesta?

Saattohoitopotilaita hoitaessa on jonkun potilaan huone ollut pullollaan ystäviä, on naljailua ja vitsinheittoa. Yhdessä itkemistä ja muistelua menneistä tapahtumista. Ystäviä on käynyt jättämässä jäähyväisiä vielä kuoleman jälkeenkin ja me hoitohenkilökunta olemme saaneet kuulla niitä tärkeitä ja arvokkaita tarinoita juuri kuolleesta potilaasta, ystävästä.

Sitten on ollut myös niitä yksinäisiä potilaita, joilla ei ole ketään tai niitä, joilla puoliso istuu kuolevan potilaan vuoteen vierellä ja miettii miten tästä selviää? Vuosien aikana ystävät ovat hävinneet maailman tuuliin ja tukiverkkoja ei oikein olekaan. Miten niitä ruvetaan rakentamaan uudelleen?

Parantumaton sairaus ei ole vain potilaan sairaus, se koskettaa myös hänen perheenjäseniään ja ystäväpiiriään. Ihanteellisessa tapauksessa potilas ja lähipiiri saavat tukea toisistaan, jakavat rakkautta ja läsnäoloa mutta aina asiat eivät mene niin. Saattohoitopotilaalle arvokkaita kohtaamisia saattaa tulla hoitohenkilökunnan kanssa tai esimerkiksi saattohoidon vapaaehtoisen tai sairaalapapin kanssa.

Onneksi elämässä on ihmisiä, joiden kanssa voidaan jakaa oman elämän ilot ja surut. Saa tukea ja saa olla tukena, tässä pyörityksessä, jota elämäksi kutsutaan 😊