Hiljaisii heeroksii

Työpäivän jälkeen olin ajatuksissani, surullinen ja väsähtänyt. Olin kuormittunut, potilaat ja perheet, joita olin lähipäiviä tavannut pyörivät mielessäni poikkeuksellisen paljon. Välillä tässä työssä vain käy niin, että jotkin potilaat ja heidän läheisensä pääsevät ihon alle. Rappuja alas kävellessäni soi käytävän ja pukuhuoneen radiossa Ellinooran ja Juha-Tapion hiljaisii heeroksii kappale. Kappale kertoo arjen sankareista, se lohdutti ja soi oikeaan aikaan, kun samalla mietin omaa osaamistani ja olotila oli kaukana arjen sankarista.

Potilas sai pahimmat mahdolliset uutiset, en osannut siinä hetkessä sanoa mitään muuta, kun rutistaa ja sanoa, että kyllä me pidetään huolta. Muistaakohan hän kohtaamisestamme mitään? En osannutkaan sanoa oikein mitään, kun itseäkin itketti. Olinko huono hoitaja? Kollega toisesta yksiköstä oli kovin huolissaan potilaasta ja hänen perheestään, kuuntelin hänen hätäänsä, annoin ohjeita. Olivatkohan ne oikeita? Huomasikohan hän, että olin hieman ajatuksissani aiemmasta kohtaamisesta potilaan ja perheen kanssa. Osasinkohan kuunnella? Tulivatko he nähdyksi ja kuulluksi?

Osaanko minä?

Kun tehdään töitä ihmisten kanssa, on luonnollista, että välillä miettii onnistumista ja erityisesti sitä, kun ei onnistu esimerkiksi kohtaamisissa. Minullakin on jo pitkä työura hoitajana takana mutta edelleen käyn pohdiskelua, että osaanko? Huomasinko potilaan ja perheen hädän? Osasinko tukea kollegaa?

Palliatiivinen hoitotyö on kovin sensitiivistä työtä. Kriisitilanteet voivat nostaa esiin meillä ihmisillä erilaisia tapoja suhtautua asioihin. Aiemmin totutut käyttäytymisen mallit saattavatkin kääntyä päinvastaisiksi. Tässä työssä tulee tunnekuormaa ja onkin tärkeää, että sitä oppii purkamaan pois. Jos tunnekuorma kovin kasvaa, sitä uupuu ja pahimmassa tapauksessa ei pysty tekemään tätä arvokasta, sensitiivistä työtä.

Linkitän tähän THL:n sivuilta otetun kirjoituksen, jossa käsitellään myötätuntouupumista ja sijaistraumatisoitumista: https://thl.fi/aiheet/maahanmuutto-ja-kulttuurinen-moninaisuus/tyon-tueksi/hyvia-kaytantoja/myotatuntouupumus-ja-tyonohjaus

Nämä myötätuntohaasteet eivät siis koske vain meitä palliatiivista hoitotyötä tekeviä, vaan useita muita eri ammattiryhmiä. Jos sinä työskentelet ihmisten kanssa, miten sinä pidät huolta omasta jaksamisestasi? Onko teillä työnohjaus, joka toimii tässä isona apuna?

Itse olen oppinut tunnistamaan niitä merkkejä, jolloin olen kuormittunut (tämäkin on pitänyt oppia kantapään kautta). On vaikea rauhoittua, työasiat, potilaat ja perheet pyörivät mielessä. Todellinen hälytysmerkki itselleni on se, että yöunet häiriintyvät. Miten minä sitten puran näitä pois?

Meillä on onneksi hyvä työnohjaus ja kollegoiden kanssa pystytään keskustelemaan ja miettimään yhdessä, miten kannattaisi toimia. Olen myös opetellut olemaan itselleni armollinen. Aina ei onnistu, aina ei pysty olemaan kohtaamisissa niin läsnä, kuin ehkä olisi ollut hyvä olla. Erityisen rankkan työpäivän jälkeen soi korva kuulokkeista minulle tavallista rämisevämpää musiikkia, ei niitä hempeitä, soljuvia biisejä, joita yleensä kuuntelen 😊. Yksi tärkeä purkukeino on myös ottaa koira hihnaan ja päästä ulos, luontoon, katsoa kauas yli peltomaisemien tai meren. Tai kömpiä rakkaan kainaloon ja pyytää rutistamaan oikein lujaa.

Täytin hiljattain vuosia ja äitini kysyi mitäs ajatuksia herättää muutaman vuoden päästä lähestyvät pyöreät juhlavuodet. Totesin, että on ihanaa, että olen saanut elää jo näin vanhaksi, koen olevani etuoikeutettu tästä elämästä ja sen mitasta.

Tämä teksti on jaksamiselle ja omasta itsestä huolehtimiselle. Muistetaan pitää itsestämme huolta, niin jaksamme pitää myös toisistamme huolta.

Täällä etelässä kevät on saapunut kohisten. Joutsenet tööttäilevät saapuessaan ja eilen näin jopa ensimmäisen perhosen lentelemässä, ihanaa aikaa tämä kevät 😊