Ehkä
karrikoiden ja hieman liioitellen voisi sanoa, me palliatiivisen hoidon
ammattilaiset ollaan työstetty omaa kuolemaa ajatustasolla niin paljon, että
meinaa välillä ihan unohtaa elää. On tehty hoitotahdot ja hautajaisjärjestelyt,
tarvittavat testamentit ja keskusteltu läheisten kanssa omat toiveet. Miksi
näin? Olen tätä samaa ajatusta kirjoittanut tänne hoitotahdosta kertovassa
osiossa, eli kun olen itse miettinyt nämä asiat valmiiksi, tietävät läheiseni
miten tulevaisuudessa toimia. Voi olla myös niin, että jollakin ihmisellä
näillä asioilla ei ole väliä ja hän luottaa läheistensä tapaan toimia ja sekin
on ihan okei.
Onko
sitä sitten valmis siihen kuolemaan? Tai voiko tän asian kanssa edes koskaan
tulla valmiiksi? En usko että voi olla,
kun ei sairasta mitään parantumatonta sairautta, mutta sitä voi kuitenkin ajatustasolla
työstää ja meille tätä työtä tekeville se on myös tärkeää.
Jossain
vaiheessa ajattelin, että en pelkää kuolemaa vaan ennemminkin elämätöntä elämää
(klisee? 😊), uskon
edelleen näin mutta kyllä mun on omaa kuolemaa pitänyt paljon työstää. Miksi
sitä etes tarttis, voi siellä joku lukija ajatella. Sen kun elää vaan, eikä
ihmeemmin ajattele. Me ammattilaiset, jotka koko ajan hoidetaan kuolevia
ihmisiä, saatetaan laittaa näiden potilaiden harteille omia pelkojamme tai
tarpeitamme, liittyen elämän loppuvaiheeseen tai kuolemaan. Tällöin me viemme
heiltä jotain tärkeää. Potilas ei pääsekään käsittelemään omaa lähestyvää
kuolemaa tai läheiset aloittamaan surutyötä, vaan joutuvatkin kannattelemaan
meitä auttajia. Palliatiivinen hoitotyö tai saattohoitotyö ei saisi olla
auttajan tarpeista lähtevää hoitotyötä, jota ammattilainen tekee esimerkiksi
pelkästään sen vuoksi, että saisi kovasti kiitosta ja suitsutusta tekemästään
työstä.
Mua
ei tässä omassa kuoleman käsittelyssä niinkään ahdistanut se itse kuoleminen. Uskon
että saan hyvän oirehoidon koska olen nähnyt omassa työssäni, miten se
tapahtuu. Enemmin jouduin työstämään sitä ajatusta, että istuisi lääkärin edessä
ja saisi sen tiedon, että tämä oli nyt tässä, elämän aikaa olisi rajallisesti jäljellä
(enkä tarkoita, että lääkäri käyttäisi juuri noita sanoja kirjaimellisesti).
Tämä
on saanut tarkastelemaan omaa elämää, olenko elänyt sen niin kuin olen
halunnut? Onko minulla asioita, joita toivoisin tekeväni mutta olen ajatellut,
että sitten joskus. Tämä oli ehkä itsellä se ratkaisevin pelon hälventäjä. Olen
ollut rohkea ja uskaltanut elää oman näköistä elämää. Virheitä on toki tullut
tehtyä ja onko asioita, joita olisin tehnyt toisin, on tietysti. Mutta elämänvaaka
on kuitenkin plussan puolella ja koen että olen saanut elää hyvän elämän ja
odotan mielenkiinnolla mitä se vielä tuokaan eteeni. Onko elämä päästänyt
helpolla ja siksi voin ajatella näin? Ei suinkaan, ehkä se arvostus elämää
kohtaan onkin syntynyt niistä kipeistä, kipeistä menetyksistä ja
kompuroinneista oman elämäni poluilla.
Toivon,
että siellä lukijan roolissa oleva pysähtyisit oman elämäsi äärelle, oletko
elänyt sellaista elämää, kun olet halunnut/toivonut? Katseletko omaa elämääsi
taaksepäin kiitollisuudella ja armollisuudella? Vai nouseeko sieltä unelmia ja
sellaisia asioita, joita toivoisit vielä voivasi saavuttaa?
Eräs
edesmennyt kansanedustaja kiteytti mun mielestä palliatiivisen hoidon ydinajatuksen
hyvin: ”Yhtenä päivänä kuolen mutta kaikkina muina elän”. Tämän myötä olen
saanut helpotusta oman kuolemani käsittelyyn. Olen hoitanut tärkeät asiani
valmiiksi, niihin ei tarvitse enää palata, voin keskittyä tähän itse asiaan,
elämiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti