Kuoleminen, mitä siinä tapahtuu?

Kuoleminen, mitä siinä tapahtuu? Olen kirjoittanut blogiini aika paljon kuolemasta ja edelleen jatkan samalla aiheella. Onhan tämä toki blogi palliatiivisesta hoidosta, jossa potilaan hoito päättyy kuolemaan ja se nähdään luonnollisena osana sitä. Välillä tapaa mielestäni rohkeita potilaita tai omaisia, jotka uskaltavat kysyä, että mitä minulle/hänelle tapahtuu, kun kuolee tai kuolema on jo hyvin lähellä? 

Tässä tekstissä kuvaan mitä keholle tapahtuu, kun kuolema lähenee, jos et halua lukea siitä, niin ethän jatka eteenpäin (luvassa ei ole mitään suurta draamaa mutta jos läheisesi kuolemasta on lyhyt aika, voi alla oleva kirjoitus tuoda mieleesi muistoja läheisesi viimeisistä päivistä).

Itse kuvaan kuolin prosessia niin, että tämä meidän keho alkaa kuoleman lähestyessä sammuttaa omia toimintojaan. Väsymys lisääntyy ja ihminen nukkuu paljon. Nälän tunne häviää ja syöminen jää pois. Janontunne myös hiipuu ja suun kostuttaminen esimerkiksi jääpaloilla tai kostutustuotteilla saattaa riittää. Tajunnantaso laskee, ihminen on vaikeammin heräteltävissä. Loppuvaiheessa alkaa verenkierto hiipumaan, jalat ja kädet muuttuvat viileiksi ja niihin saattaa tulla tummia läiskiä, puhutaan lautumista ammattikielellä. Se kertoo, että sydämen toiminta on hiipumassa ja se jaksaa pumpata verta enää kaikkein tärkeimmille elimille.

Virtsantulo hiipuu, vatsa ei toimi. Hengitys saattaa muuttua työläämmäksi tai haukkovammaksi ja siihen saattaa tulla erilaisia ääniä mukaan. Tämä on sellainen asia, joka usein ahdistaa läheisiä mutta potilas siitä harvemmin kärsii koska tajunnantaso on jo niin alhainen. Hengitykseen saattaa myös tulla katkoja, jotka pitenevät pikkuhiljaa. Lopulta hengitys loppuu kokonaan ja viimeisimpänä kehostamme sammuu sydän. Tulee hiljaisuus.

Itse kuolemiseen harvoin liittyy suurta dramatiikkaa mutta joskus tämä viimeisin vaihe saattaa venyä useamman päivän mittaiseksi. Se saattaa ahdistaa ja väsyttää läheisiä. Miksei hän päästä jo irti elämästä, saatetaan kysyä. Välillä läheiset ovat olleet 24/7 rakkaansa vieressä ja kun he päättävät lähteä hetkeksi happihyppelylle, niin sinä aikana potilas kuoleekin. Joskus joku omainen on pitänyt rakkansa kädestä kiinni ja todennut, että kyllä me pärjäämme, voit jo hellittää ja hetken päästä kuolema tuleekin.

Me omaiset kannustamme läheisiä olemaan omaisensa vierellä loppuun asti. On myös hyvä muistaa, että kaikki eivät halua/pysty olemaan ja sekin on sallittua. Silloin kannustamme läheisiä jäämään kotiin tai menemään sellaisten ihmisten luokse, joiden kanssa on turvallista olla, ettei tarvitse olla välttämättä yksin. Hoitohenkilökunnan on tärkeää huolehtia paitsi kuolevan potilaan hyvästä oirehoidosta, niin myös läheisistä ja heidän jaksamisestaan. Jokainen hoitamamme potilas läheisineen on yksilö ja elämänloppuvaiheen hoito on ainutkertaista, sensitiivistä työtä.

Osa läheisistä tulee katsomaan kuollutta omaistaan osastolle ja jättämään jäähyväisiä. Osa läheisistä haluaa pitää muiston rakkaastaan, kun hän vielä eli. Itse olen ollut useita kertoja läheisen mukana tukena, kun hän on tullut katsomaan omaistaan. Monesti tilanteeseen on liittynyt hämmästys, että nythän hän näyttää ihan omalta itseltään, kasvoilta on pois kärsimys. Toki nämä tapaukset ovat liittyneet aina rauhalliseen saattohoitoon, odotettuun kuolemaan.

Kuolema on pitkään ollut yhteiskunnassamme tabu mutta onneksi aiheesta on alettu enemmän keskustelemaan. Vai keskustelemmeko me muiden ihmisten kuolemasta, esimerkiksi sotien myötä mutta omaa kuolemaa emme pysähdy miettimään? Onko kuolema ulkoistettu? Siirretty sairaalan seinien sisäpuolelle tapahtuvaksi asiaksi, jota ei juurikaan tuoda julkisuuteen? Itse kun työskentelen palliatiivisessa hoidossa, niin mielestäni kuolemasta puhutaan paljon. Itse kuolemisesta ehkä vähemmän. Tämän blogini aiheen nosti esille eräs kerrassaan hurmaava iäkäs rouva, jota kävin tapaamassa eräällä osastolla. Meille syntyi heti alusta asti hyvä keskusteluyhteys ja sain tavata häntä useamman kerran, ennen kuin hän siirtyi toiseen hoitopaikkaan. Hän kertoi minulle elämäntarinaansa, kyseli mielipidettäni uskontoon, kertoi omansa ja kerran hän sitten kysyi, että mitä minulle tapahtuu kun kuolen? Tai mitä keholleni tapahtuu, kun alan kuolemaan? Kävimme keskustelun aika pitkälti yllä olevan kirjoituksen mukaisesti ja sen jälkeen hän minulle tuumasi, että ei mua enää pelota, kun sä sen noin kerroit ja halasi kovin.

Nämä kirjoitukseni kertovat yhdenlaista tarinaa. Niin kuin olen kirjoittanut, jokainen kuolema on yksilöllinen. Aina me ammattilaiset emme onnistu esimerkiksi oireiden hyvässä hallinnassa ja läheiselle voi jäädä omaisensa kuolemasta paljon työstettävää. Suosittelen näissä tapauksissa ensinäkin hakemaan ammattiapua ja jos on voimavaroja, niin antamaan palautteen yksikköön, jossa ei ehkä niin hyvin onnistuttu palliatiivisessa hoidossa tai saattohoidossa. Silloin kun emme oikein onnistu, niin ne ovat meille valtavan hyviä kohtia pysähtyä miettimään miten voisimme parantaa hoitoamme tai mitä voisimme tehdä toisin, että lopputulos olisi parempi.

Syyskuu oli hiljaisempi blogitekstien osalta ja ihan niinkin yksinkertaisesta syystä, että oli kiirettä elämässä 😊 Oikein mukavaa alkanutta syksyä juuri Sinulle.