Muutama sana surusta

Tämän vuoden Roosa-nauhan suunnitteli Vesterinen yhtyeineen. He tekivät siihen liittyen myös kappaleen Kiljut riemusta. Olen kyseistä kappaletta paljon kuunnellut. Sanoituksessa on mielestäni hyvin tavoitettu se vaihe surusta, kun aikaa on kulunut ja kuollutta läheistä ajatellessa tuntee rakkauden, haikeuden ja ikävän. Suru ei tunnu enää musertavalta, vaan mieleen juolahtelee hauskoja, ihania muistoja, joissa kuuluu/näkyy elämä.

Surun on ajateltu muodostuvan eri vaiheista; kieltäminen, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyminen. Monella nämä vaiheet alkavat jo läheisen sairastuttua parantumattomasti. Jos aikanaan ajateltiin, että suru etenee vaiheittain ja se jotenkin ”suoritetaan valmiiksi”, niin onneksi nykyään ei näin enää ajatella. Suru on kyllä prosessi mutta se ei etene viivasuorasti. Surun eri vaiheiden ajatellaan vaihtelevan, suru aaltoilee ja usein se kulkee mukana läpi elämän, muuttuen muistelusuhteeksi.

Surusta on koottu hyvää tietoa Terveyskylän mielenterveystaloon, tässä linkki sinne: https://www.mielenterveystalo.fi/fi/kriisi-trauma/suru-laheisen-kuollessa

Niin kuin suurimalla osalla meistä, myös minua on kohdannut rakkaiden läheisteni kuolemia ja niihin liittyvää surua. Jokainen suru on ollut yksilöllinen kokemus, iäkkäiden isovanhempien kuolemaan liittyvä suru on ollut mielestäni lempeää, kuolema on vapauttanut kivuista ja kärsimyksestä. On eletty pitkä elämä ja kuolema on nähty elämään kuuluvana luonnollisena asiana.

Rakkaan siskoni äkillinen kuolema taas pyöräytti koko maailman ympäri. On elämä ennen hänen kuolemaa ja elämä sen jälkeen. Niin pysäyttävä kokemus se on ollut. Oma suruni ei kulkenut klassisia vaiheita noudatellen, vaan sen käsittelemiseen olen onnekseni saanut ulkopuolista tukea.

Laitan tähän linkin, josta pääsee tutustumaan Mieli.fi sivustoon, jos joku lukijoista sattuisi miettimään, mistä apua olisi esimerkiksi mahdollista saada: https://mieli.fi/

Koin alkuun kovin huonoa omaatuntoa, kun palliatiivista hoitotyötä tekevänä, en osannutkaan surra oikein. Me palliatiivisen hoidon kanssa työtä tekevät kuljemme potilaan ja perheiden matkassa, nähdään surua ja ollaan tukena potilaidemme ja heidän läheisten surutyössä. Jotenkin sitä ajatteli, että omasta työstä saa ammennettua työkaluja myös oman henkilökohtaisen surun työstämiseen, mutta niin kuin yleensä, ei käynyt niin 😊

Asiaa ihmeteltyäni, aloin perehtymään suruun ja sen nykykäsitykseen. Isoin helpotus oli se, kun ymmärsin, ettei suru olekaan jokin asia josta tullaan valmiiksi. Tai se, että suru aaltoilee. Välillä se tuntuu voimakkaampana ja välillä se on unohduksissa. Rakkaan läheisen kuolema on elämää muuttava asia ja usein se laukaiseekin prosessin, jossa sureva pohtii elämänkatsomustaan kokonaisvaltaisesti.

Linkitän tähän hyvän Duodecimin artikkelin surusta ja surevan kohtaamisesta: https://www.terveyskirjasto.fi/dlk01403

Koen, että oma surutyöni on auttanut työssäni jota teen. En tarkoita, että ymmärtäisin mitä kohtaamani potilas tai läheinen käy läpi koska jokainen suru on yksilöllistä. Mutta ymmärrän miltä tuntuu, kun suru pakottaa polvilleen, on vaikea hengittää ja kaikki aiemmin koettu muuttaa muotoaan. Toivon surijan kuitenkin muistavan, että tulee vielä se päivä kun on helpompi hengittää, suru lievenee ja muuttaa muotoaan. Läheisen muisteleminen ei aiheuta ahdistusta tai kurista kurkkua vaan mieleen alkaakin juolahtamaan hyviä, lämpimiä muistoja, kuten läheisen nauru tai jokin hauska sattumus.

Miten Vesterisen Roosa-nauha kappale liittyy nyt tähän kirjoitukseeni? Olen omassa surutyössäni vihdoin siinä vaiheessa, että hyvät, lohduttavat muistot soljuvat mieleeni kuunnellessani Vesterisen kappaletta kiljut riemusta; ”En kaipaa kesäiltoja, en edes niitä ikimuistoisia. Mä kaipaan sitä kuvaasi, jossa viimeisen kerran kiljut riemusta, kiljut riemusta”. Minulle tämä laulu kuvastaa lohtua, hellyyttä ja ennen kaikkea elämää. Vaikka siskoni ei ole enää täällä, kulkee hän aina elämäni matkassa mukana.

Niin kuin olen kirjoittanut, jokainen suru on yksilöllinen kokemus, tähän avasin hieman omaani. Jos koet, että et pärjää surusi kanssa yksin, haethan apua.

Kipumittarit ja ESAS-kaavake

Tällä viikolla on vietetty palliatiivisen hoidon ja saattohoidon kansainvälistä viikkoa. Keskiviikkona 9.10 haastettiin edellä mainittuun viikkoon liittyen ammattilaisia kysymällä, tiedätkö miten potilaasi voi. Tarkoituksena oli herättää ammattilaisia käyttämään potilaiden hoidossa oiremittareita. Esimerkiksi kipua mitataan usein numeraalisella asteikolla 0-10. Jos ei ole yhtään kipua on se 0 ja 10 on pahin mahdollinen kipu. Potilas kertoo numerolla sen hetkisen kiputilanteensa.

Omassa työssäni kivun arviointi mittareilla on jokapäiväistä. Kipumittaria ei välttämättä ole aina mukana mutta kivusta kysytään sanallisesti, yllä olevaa numeraalista asteikkoa käyttäen. Kivusta kysytään myös oirekyselykaavakkeella, josta kuva ja tietoa edempänä.

Hyvää tietoa kivun arvioinnista löydät terveyskylän kivunhallintatalosta, tässä linkki sinne: https://www.terveyskyla.fi/kivunhallintatalo/itsehoito/opi-arvioimaan-kipua

Tässä kuva yhdenlaisesta kipumittarista: 

Esimerkiksi muistisairaan ihmisen kipua voi olla helpompi arvioida kasvokuvilla. Luotettavimman tuloksen muistisairaan kivun arviosta saadaan PAINAD-kaavakkeella.

Täältä löydät lisätietoa muistisairaan potilaan kivunhoidosta: https://www.kaypahoito.fi/nix03280

Kipumittarit ovat oiva työkalu hoitohenkilökunnalle potilaan kivun arvioimisessa. Pelkkä kivun arviointi ei kuitenkaan riitä. Kipua tulee myös hoitaa eli kipumittarista saatu tulos, tulisi viedä potilasta hoitavan lääkärin tietoon sekä antaa/ohjata potilasta ottamaan tarvittavaa kipulääkettä.

Myös muita oireita, kun kipua voidaan selvittää eri mittarein tai oikeastaan kyselyin. Yleisin näistä lienee ESAS-kaavake, eli oirekyselykaavake. Tässä esimerkki oirekyselykaavakkeesta:

Linkki kuvan artikkeliin löytyy tästä: https://www.duodecimlehti.fi/duo15685

Itse pidän oirekyselykaavaketta yhtenä parhaimpana hoitajan työkaluna. Usein kun tapaan potilaita eri osastoilla, täytämme yhdessä samantapaisen kaavakkeen. Kaavake tarjoaa mahdollisuuden päästä keskustelemaan kokonaisvaltaisesti voinnista potilaan ja hänen läheisensä kanssa. Väillä voi olla vaikea päästä keskustelemaan mielialaan liittyvistä asioista, mutta tämän oirekyselykaavakkeen kautta se käy vähän kuin itsestään. Samalla päästään keskustelemaan potilaan ja perheen jaksamisesta, arjesta ja siihen liittyvistä haasteista.

On tärkeää myös viedä oirekyselykaavakkeen tulokset hoitavalle lääkärille tiedoksi, myös se, jos kyselyssä tulee paljon 0. Tämä kertoo sen, että potilas on hyvin vähäoireinen ja mahdollisesti aloitetut oirelääkkeet ovat auttaneet. Jos potilas on antanut esimerkiksi kivulle 2-3, niin käyn läpi sen hetkisen kipulääkityksen ja miten potilas sitä käyttää. Samalla mietitään olisiko peruskipulääkkeelle tehostamisen tarvetta vai voiko olla niin, että tarvittavaa kipulääkettä ei ole ollut ollenkaan käytössä. Lääkehoidon ohjaus on yksi tärkeimpiä hoitajan perustehtäviä.

Kipua on tärkeää hoitaa. Alihoidettuna se vaikuttaa potilaan kokonaisvointiin ja monet muutkin oireet voivat voimistua, kun kipua ei ole hoidettu oikein.

Ovatko kipumittarit tai oirekyselykaavakkeet sinulle entuudestaan tuttuja?

Kuoleminen, mitä siinä tapahtuu?

Kuoleminen, mitä siinä tapahtuu? Olen kirjoittanut blogiini aika paljon kuolemasta ja edelleen jatkan samalla aiheella. Onhan tämä toki blogi palliatiivisesta hoidosta, jossa potilaan hoito päättyy kuolemaan ja se nähdään luonnollisena osana sitä. Välillä tapaa mielestäni rohkeita potilaita tai omaisia, jotka uskaltavat kysyä, että mitä minulle/hänelle tapahtuu, kun kuolee tai kuolema on jo hyvin lähellä? 

Tässä tekstissä kuvaan mitä keholle tapahtuu, kun kuolema lähenee, jos et halua lukea siitä, niin ethän jatka eteenpäin (luvassa ei ole mitään suurta draamaa mutta jos läheisesi kuolemasta on lyhyt aika, voi alla oleva kirjoitus tuoda mieleesi muistoja läheisesi viimeisistä päivistä).

Itse kuvaan kuolin prosessia niin, että tämä meidän keho alkaa kuoleman lähestyessä sammuttaa omia toimintojaan. Väsymys lisääntyy ja ihminen nukkuu paljon. Nälän tunne häviää ja syöminen jää pois. Janontunne myös hiipuu ja suun kostuttaminen esimerkiksi jääpaloilla tai kostutustuotteilla saattaa riittää. Tajunnantaso laskee, ihminen on vaikeammin heräteltävissä. Loppuvaiheessa alkaa verenkierto hiipumaan, jalat ja kädet muuttuvat viileiksi ja niihin saattaa tulla tummia läiskiä, puhutaan lautumista ammattikielellä. Se kertoo, että sydämen toiminta on hiipumassa ja se jaksaa pumpata verta enää kaikkein tärkeimmille elimille.

Virtsantulo hiipuu, vatsa ei toimi. Hengitys saattaa muuttua työläämmäksi tai haukkovammaksi ja siihen saattaa tulla erilaisia ääniä mukaan. Tämä on sellainen asia, joka usein ahdistaa läheisiä mutta potilas siitä harvemmin kärsii koska tajunnantaso on jo niin alhainen. Hengitykseen saattaa myös tulla katkoja, jotka pitenevät pikkuhiljaa. Lopulta hengitys loppuu kokonaan ja viimeisimpänä kehostamme sammuu sydän. Tulee hiljaisuus.

Itse kuolemiseen harvoin liittyy suurta dramatiikkaa mutta joskus tämä viimeisin vaihe saattaa venyä useamman päivän mittaiseksi. Se saattaa ahdistaa ja väsyttää läheisiä. Miksei hän päästä jo irti elämästä, saatetaan kysyä. Välillä läheiset ovat olleet 24/7 rakkaansa vieressä ja kun he päättävät lähteä hetkeksi happihyppelylle, niin sinä aikana potilas kuoleekin. Joskus joku omainen on pitänyt rakkansa kädestä kiinni ja todennut, että kyllä me pärjäämme, voit jo hellittää ja hetken päästä kuolema tuleekin.

Me ammattilaiset kannustamme läheisiä olemaan omaisensa vierellä loppuun asti. On myös hyvä muistaa, että kaikki eivät halua/pysty olemaan ja sekin on sallittua. Silloin kannustamme läheisiä jäämään kotiin tai menemään sellaisten ihmisten luokse, joiden kanssa on turvallista olla, ettei tarvitse olla välttämättä yksin. Hoitohenkilökunnan on tärkeää huolehtia paitsi kuolevan potilaan hyvästä oirehoidosta, niin myös läheisistä ja heidän jaksamisestaan. Jokainen hoitamamme potilas läheisineen on yksilö ja elämänloppuvaiheen hoito on ainutkertaista, sensitiivistä työtä.

Osa läheisistä tulee katsomaan kuollutta omaistaan osastolle ja jättämään jäähyväisiä. Osa läheisistä haluaa pitää muiston rakkaastaan, kun hän vielä eli. Itse olen ollut useita kertoja läheisen mukana tukena, kun hän on tullut katsomaan omaistaan. Monesti tilanteeseen on liittynyt hämmästys, että nythän hän näyttää ihan omalta itseltään, kasvoilta on pois kärsimys. Toki nämä tapaukset ovat liittyneet aina rauhalliseen saattohoitoon, odotettuun kuolemaan.

Kuolema on pitkään ollut yhteiskunnassamme tabu mutta onneksi aiheesta on alettu enemmän keskustelemaan. Vai keskustelemmeko me muiden ihmisten kuolemasta, esimerkiksi sotien myötä mutta omaa kuolemaa emme pysähdy miettimään? Onko kuolema ulkoistettu? Siirretty sairaalan seinien sisäpuolelle tapahtuvaksi asiaksi, jota ei juurikaan tuoda julkisuuteen? Itse kun työskentelen palliatiivisessa hoidossa, niin mielestäni kuolemasta puhutaan paljon. Itse kuolemisesta ehkä vähemmän. Tämän blogini aiheen nosti esille eräs kerrassaan hurmaava iäkäs rouva, jota kävin tapaamassa eräällä osastolla. Meille syntyi heti alusta asti hyvä keskusteluyhteys ja sain tavata häntä useamman kerran, ennen kuin hän siirtyi toiseen hoitopaikkaan. Hän kertoi minulle elämäntarinaansa, kyseli mielipidettäni uskontoon, kertoi omansa ja kerran hän sitten kysyi, että mitä minulle tapahtuu kun kuolen? Tai mitä keholleni tapahtuu, kun alan kuolemaan? Kävimme keskustelun aika pitkälti yllä olevan kirjoituksen mukaisesti ja sen jälkeen hän minulle tuumasi, että ei mua enää pelota, kun sä sen noin kerroit ja halasi kovin.

Nämä kirjoitukseni kertovat yhdenlaista tarinaa. Niin kuin olen kirjoittanut, jokainen kuolema on yksilöllinen. Aina me ammattilaiset emme onnistu esimerkiksi oireiden hyvässä hallinnassa ja läheiselle voi jäädä omaisensa kuolemasta paljon työstettävää. Suosittelen näissä tapauksissa ensinäkin hakemaan ammattiapua ja jos on voimavaroja, niin antamaan palautteen yksikköön, jossa ei ehkä niin hyvin onnistuttu palliatiivisessa hoidossa tai saattohoidossa. Silloin kun emme oikein onnistu, niin ne ovat meille valtavan hyviä kohtia pysähtyä miettimään miten voisimme parantaa hoitoamme tai mitä voisimme tehdä toisin, että lopputulos olisi parempi.

Syyskuu oli hiljaisempi blogitekstien osalta ja ihan niinkin yksinkertaisesta syystä, että oli kiirettä elämässä 😊 Oikein mukavaa alkanutta syksyä juuri Sinulle.