Surun
on ajateltu muodostuvan eri vaiheista; kieltäminen, viha, kaupankäynti,
masennus ja hyväksyminen. Monella nämä vaiheet alkavat jo läheisen sairastuttua
parantumattomasti. Jos aikanaan ajateltiin, että suru etenee vaiheittain ja se
jotenkin ”suoritetaan valmiiksi”, niin onneksi nykyään ei näin enää ajatella. Suru
on kyllä prosessi mutta se ei etene viivasuorasti. Surun eri vaiheiden
ajatellaan vaihtelevan, suru aaltoilee ja usein se kulkee mukana läpi elämän,
muuttuen muistelusuhteeksi.
Surusta
on koottu hyvää tietoa Terveyskylän mielenterveystaloon, tässä linkki sinne: https://www.mielenterveystalo.fi/fi/kriisi-trauma/suru-laheisen-kuollessa
Niin
kuin suurimalla osalla meistä, myös minua on kohdannut rakkaiden läheisteni
kuolemia ja niihin liittyvää surua. Jokainen suru on ollut yksilöllinen kokemus,
iäkkäiden isovanhempien kuolemaan liittyvä suru on ollut mielestäni lempeää, kuolema
on vapauttanut kivuista ja kärsimyksestä. On eletty pitkä elämä ja kuolema on
nähty elämään kuuluvana luonnollisena asiana.
Rakkaan
siskoni äkillinen kuolema taas pyöräytti koko maailman ympäri. On elämä ennen
hänen kuolemaa ja elämä sen jälkeen. Niin pysäyttävä kokemus se on ollut. Oma
suruni ei kulkenut klassisia vaiheita noudatellen, vaan sen käsittelemiseen
olen onnekseni saanut ulkopuolista tukea.
Laitan
tähän linkin, josta pääsee tutustumaan Mieli.fi sivustoon, jos joku lukijoista
sattuisi miettimään, mistä apua olisi esimerkiksi mahdollista saada: https://mieli.fi/
Koin
alkuun kovin huonoa omaatuntoa, kun palliatiivista hoitotyötä tekevänä, en
osannutkaan surra oikein. Me palliatiivisen hoidon kanssa työtä tekevät kuljemme
potilaan ja perheiden matkassa, nähdään surua ja ollaan tukena potilaidemme ja
heidän läheisten surutyössä. Jotenkin sitä ajatteli, että omasta työstä saa
ammennettua työkaluja myös oman henkilökohtaisen surun työstämiseen, mutta niin
kuin yleensä, ei käynyt niin 😊
Asiaa
ihmeteltyäni, aloin perehtymään suruun ja sen nykykäsitykseen. Isoin helpotus
oli se, kun ymmärsin, ettei suru olekaan jokin asia josta tullaan valmiiksi. Tai
se, että suru aaltoilee. Välillä se tuntuu voimakkaampana ja välillä se on
unohduksissa. Rakkaan läheisen kuolema on elämää muuttava asia ja usein se
laukaiseekin prosessin, jossa sureva pohtii elämänkatsomustaan kokonaisvaltaisesti.
Linkitän
tähän hyvän Duodecimin artikkelin surusta ja surevan kohtaamisesta: https://www.terveyskirjasto.fi/dlk01403
Koen,
että oma surutyöni on auttanut työssäni jota teen. En tarkoita, että
ymmärtäisin mitä kohtaamani potilas tai läheinen käy läpi koska jokainen suru
on yksilöllistä. Mutta ymmärrän miltä tuntuu, kun suru pakottaa polvilleen, on
vaikea hengittää ja kaikki aiemmin koettu muuttaa muotoaan. Toivon surijan kuitenkin
muistavan, että tulee vielä se päivä kun on helpompi hengittää, suru lievenee
ja muuttaa muotoaan. Läheisen muisteleminen ei aiheuta ahdistusta tai kurista
kurkkua vaan mieleen alkaakin juolahtamaan hyviä, lämpimiä muistoja, kuten läheisen
nauru tai jokin hauska sattumus.
Miten
Vesterisen Roosa-nauha kappale liittyy nyt tähän kirjoitukseeni? Olen omassa
surutyössäni vihdoin siinä vaiheessa, että hyvät, lohduttavat muistot soljuvat
mieleeni kuunnellessani Vesterisen kappaletta kiljut riemusta; ”En kaipaa
kesäiltoja, en edes niitä ikimuistoisia. Mä kaipaan sitä kuvaasi, jossa viimeisen
kerran kiljut riemusta, kiljut riemusta”. Minulle tämä laulu kuvastaa lohtua,
hellyyttä ja ennen kaikkea elämää. Vaikka siskoni ei ole enää täällä, kulkee
hän aina elämäni matkassa mukana.
Niin
kuin olen kirjoittanut, jokainen suru on yksilöllinen kokemus, tähän avasin
hieman omaani. Jos koet, että et pärjää surusi kanssa yksin, haethan apua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti