Miten voisin olla vielä avuksi?

 

Kävin tapaamassa erästä potilasta ja hän kertoi, miten on nuoresta asti kokenut epäluottamusta terveydenhuoltoa kohtaan. Keskustelimme pitkään hänen kokemuksistaan. Luottamus oli niin pahasti mennyt, että hän oli varma, ettemme pystyisi helpottamaan hänen oireitaan saattohoitovaiheessa. Tapaamisen loppupuolella kysyin potilaalta, että miten voisin olla vielä avuksi. Olin nousemassa ylös tuolilta ja valmiina lähtöön. Hän istui vuoteellaan, katsoi minua ja sanoi, että voisit antaa minulle kuolinapua.

Katsoimme pitkään toisiamme, minua suretti. Istuin takaisin tuoliin hänen viereensä.

Kerroin hänelle, että valitettavasti sellaista apua en voi sinulle antaa. Hänen mielestään elämä ei tuntunut enää elämisen arvoiselta. Pitkään sairastettu sairaus oli ottanut yliotteen, todennäköisesti hän ei palaisi enää koskaan kotiin.  

Kuolinapua hän pyysi minulta sen vuoksi, ettei uskonut meidän pystyvän hoitamaan hänen loppuelämän oireitaan. Jo nyt hänen kipulääkitystään oli ollut vaikea saada kohdilleen. Hän oli joutunut pettymään useamman kerran meidän terveydenhuollon ammattilaisten tarjoamaan apuun. Luottamusta oli kovin vaikea lähteä rakentamaan uudelleen.

Jäin pitkäksi aikaa miettimään tätä kohtaamista ja meidän ammattilaisten epäonnistumista. Palliatiivista työtä tehdessä se pysäyttää, kun potilas pyytää kuolinapua. Asian äärelle on tärkeää pysähtyä. Johtuuko pyyntö kuolinavusta siitä, että potilas kokee esimerkiksi kipua riittämättömän oirehoidon vuoksi? Vai onko kenties pyynnön takana se, että potilas ei haluaisi jättäytyä toisten avun ja ehkä armeliaisuuden varaan? Onko hänen mahdollista nähdä vielä elämää siinä vaiheessa, kun se alkaa olemaan lähellä loppuaan?

Tässä tekstissäni en ota kantaa eutanasiaan, en mielestäni tiedä siitä riittävästi, jotta voisin siihen kantaa ottaa. Tämän tekstin tarkoitus on herättää ajatuksia ennen kaikkea siitä, että kenenkään ei pitäisi pyytää kuolinapua sen vuoksi, ettei hän saa riittävää apua oireiden, kuten kivun hoitoon tai ei luota meidän ammattilaisten kykyyn hoitaa hänen oireitaan.

Miten luottamusta rakennetaan uudelleen? 

Onko sinulla mahdollisella hoitotyön lukijallani kokemusta potilaasta, joka olisi pyytänyt sinulta kuolinapua? Mitä ajatuksia se herätti? 

Kevät on nyt mielestäni virallisesti täällä, ainakin täällä eteläisemmässä Suomessa. Koiran kanssa ulkoillessa meitä tervehti kurkipariskunta. Miten suuren onnen se kurjen huuto voi sydänalaan tuodakkaan, juurihan te lähditte talvea pakoon. Nyt taas täällä, minulle kevään tuojana :)

Mukavaa huhtikuun alkua juuri sinulle :)