Mun elämä on valmis

Mun elämä on valmis. Tämän lausahduksen kuulee aina välillä, kun työskentelee kuolevien ihmisten kanssa. Mitä ajatuksia tämä sinussa herättää? Oletko pysähtynyt koskaan oman elämäsi äärelle? (Oirehoidon asioita jatkan myöhemmissä kirjoituksissa).

Kun istumme alas potilaan ja läheisen kanssa on potilaalla tarve saada tietää, että mitä nyt tapahtuu. Erityisesti tämä korostuu siinä vaiheessa, kun hoitolinjaus on muuttunut palliatiiviseksi. Kuka minua jatkossa hoitaa? Mistä saan apua, jos en pärjääkään kotona?

Palliatiivisessa hoidossa on kehitetty potilaan palliatiivisen hoidon ”saattaen vaihtamista”. Usein potilaan sairautta hoidetaan alkuun erikoissairaanhoidossa, on kyse sitten syövästä tai esimerkiksi ALS-sairaudesta. Sairauden edetessä luodaan jatkohoidon kontakteja lähelle kotia. Tämä vaihe on meille ammattilaisille herkästi se kohta, kun hoitopolkuun tulee epäluottamusta tai haasteita. Potilas on voinut käydä vuosia erikoissairaanhoidossa saamassa hoitoa, esimerkiksi levinneeseen rintasyöpään. Siellä on tutuksi tulleet omat hoitajat ja lääkärit. Elämää on saattanut rytmittää syöpähoidot, verikokeet, vastekuvaukset ja lääkärin vastaanotot. Tämä vaihe on saattanut kestää useita vuosia.

Kun syövänhoidot alkavat olemaan lopussa, laitetaan usein palliatiiviselle poliklinikalle lähete (nykyään onneksi pyydetään jo varhaisen vaiheen palliatiivista kontaktia eli tapaamme potilaita aikaisemmin kuin esimerkiksi muutamia vuosia sitten). Me palliatiivisen hoidon ammattilaiset lähdemme rakentamaan luottamusta ja tekemään jatkosuunnitelmaa tulevaa varten. Eli mitä sitten tapahtuu, kun hoidot loppuvat? Palliatiivisen hoidon kontakti voidaan luoda esimerkiksi oman kotikunnan kotisairaalaan, joka on potilaan ja läheisen ensisijainen kontakti. Samalla voidaan järjestää osastopaikkalupaa esimerkiksi oman kotikunnan terveyskeskussairaalan osastolle. Tähän useissa kunnissa pyritään mutta se ei aina toimi aukottomasti. Tätä mallia pyritään toteuttamaan ainakin täällä eteläisemmässä Suomessa mutta en tiedä miten se toteutuu muualla (täälläkään se ei kaikille potilaillemme toteudu samanarvoisesti, esimerkiksi saaristossa asuville emme tätä osastolupapaikkaa pysty lupaamaan).

Olen itse työskennellyt tämän polun molemmissa päissä. On vaikeaa potilaalle ja läheisille päättää pitkä hoitosuhde erikoissairaanhoitoon, ainakin jos hoitopolku on soljunut eteenpäin, ilman suurempia haasteita. On myös vaikeaa olla ottamassa potilaita vastaan kotikunnassa, kun luottamuksen rakentaminen lähtee pikkuhiljaa rakentumaan ja aina ei aikaa ole siihen paljoa käytettävissä. Tässäkin koen tärkeimmäksi asiaksi sen, että pysähdytään potilaan ja läheisen äärelle. Kuunnellaan elämäntarinaa, pelkoja ja toiveita. Joskus kun soitin potilaan läheiselle ensisoittoa ja olin varaamassa lääkärille vastaanottoaikaa, niin läheinen kertoi minulle useita kertoja, että sinulla ei ole mitään sanoja, joilla voisit ottaa tämän tuskan pois tai mitään mitä sanot, ei voi tuoda lohtua tilanteessamme. Totesin hänelle, että olet aivan oikeassa. Mitkään sanat maailmassa, eivät muuta sitä tilannetta, jossa te nyt olette. Koin että keskustelu riisuttiin paljaaksi ja pääsimme jatkamaan sitä rehellisesti, ilman tyhjiä korulauseita eteenpäin.

Palliatiivisen hoidon jatkohoidon vastaanottavaisena puolena suurimmat onnistumiset ovat tulleet, kun on saanut kulkea potilaan ja läheisten rinnalla luottamusta kasvattaen ja sen saavuttaen, on se viimeinen matka sitten ollut kaksi kuukautta tai kaksi vuotta. Kun aikaa on ollut vähemmän, on asioita joutunut käsittelemään potilaan ja läheisten kanssa nopeammassa tahdissa. Kun aikaa on ollut enemmän, niin asioita on voinut käydä läpi pikkuhiljaa. Mutta alkuun pääseminen on ollut kovan työn takana. Tätä työtä johtaa mielestäni nöyryys ja ymmärrys, että potilaan ja perheen luottamuksen rakentuminen vaatii aikaa. Mustavalkoiseen ajatteluun tai vastakkain asetteluun ei kannata lähteä, se ei johda mihinkään hyvään. Välillä potilaat ja perheet tarvitsevat enemmän aikaa asioiden käsittelyyn. Onnistunko tässä aina? En tietenkään, ne epäonnistumiset ehkä kuitenkin opettavat tätä työtä eniten.

Usein kun tulee uusien ihmisten kanssa puhe työstäni, aiheuttaa se ehkä hieman kauhistusta ja kysytään, onko se kovin rankkaa. Onhan se, eihän siitä pääse mihinkään mutta se on myös antoisaa ja merkityksellistä. Myös suurin osa potilaistamme ja läheisistä ovat kiitollisia ja tyytymättömyys johtuu usein hädästä. Kun pystymme vastaamaan tähän hätään parhaan taitomme mukaan, niin yleensä tilanteet rauhoittuvat ja saamme keskittyä palliatiivisen keskeiseen ajatukseen, elämän tukemiseen.

Mun elämä on valmis eli ennen kuin kerron sinulle mun elämäntarinaa, niin vastaa sä näihin asioihin, jotka mua huolestuttaa eli mistä mä saan apua, kun en pärjää enää kotona tai asun yksin, kuka mua hoitaa kun mä kuolen? Kun saadaan palliatiivisen hoidon ja saattohoidon suunnitelmaa tehtyä, niin alkaa tarina, elämästä.

 

Oirehoito, osa 2. Pahoinvointi, ruokahaluttomuus ja ummetus

Oirehoidon toisessa osassa käyn läpi palliatiivisen potilaa  pahoinvointiin,ummetukseen ja ruokahaluttomuuteen liittyväiä asioita. Pahoinvointi on palliatiivisessa hoidossa olevilla potilailla yleinen oire. Siihen on onneksi olemassa useampia lääkevaihtoehtoja, joilla sitä voidaan saada hallintaan. Monesti potilas kertoo pahoinvoinnista kysyttäessä, että ei oksenna mutta kärsii kyllä huonosta olosta ja koska ei ole oksentanut, ei ole kokeillut pahoinvointilääkettäkään. Ruokahaluttomuus on hyvin yleinen oire, kun parantumaton sairaus etenee. Elimistön toiminta muuttuu, eikä se pysty samalla tavalla hyödyntämään ravintoa, kuin terveellä ihmisellä.

Pahoinvointia voisi mielestäni hoitaa hieman tehokkaammin. Oksentelua kyllä voidaan hoitaa tehokkaasti, mutta pahoinvoinnin hoito saattaa jäädä vähemmälle. Potilas saattaa kertoa hoitajalle, ettei hänellä ole pahoinvointia mutta ei kuitenkaan saa oikein syötyä mitään. No eihän silloin suoranaisesti ole välttämättä pahoinvointia mutta pahoinvointilääke saattaa auttaa siinä, että ruoka maistuu hieman paremmin. Vatsalla voi olla lisäksi täyteyden tunnetta. Lääkäri voi aloittaa pahoinvoinnin hoitoon erilaisia lääkkeitä. Ne valitaan yksilöllisesti potilaan kokonaistilannetta arvioiden. Hyvin hankalaa pahoinvointia voidaan palliatiivisen hoitolinjan vaiheessa hoitaa myös lääkeannostelijalla. Eli jos potilas ei saa mitään otettua suun kautta, vaan oksentaa kaiken syömänsä tai lääkkeensä, niin silloin voidaan lääkärin arvion mukaan aloittaa lääkeannostelija eli ns. pahoinvointipumppu. Jos on kärsinyt myös vatsan toimimattomuudesta, niin ensin on poissuljettava suolistotukoksen mahdollisuus.

Joskus on tullut hoidettua saattohoitopotilasta, joka oli siirtymässä palliatiiviselle osastolle akuuttiosastolta. Saimme raporttia, että potilas oksensi aivan koko ajan. Mikään ei pysynyt sisällä. Hänellä oli tärkeitä asioita vielä hoitamatta, mutta ei pystynyt tekemään mitään koska oksentelu vei kaikki voimat. Hänen kohdallaan ei voitu puhua hyvästä elämänlaadusta. Onneksi potilas sai palliatiivisella osastolla lääkeannostelijan, jonka avulla oksentelu saatiin hyvin kuriin ja hän pääsi vielä käymään kotona ja sai tärkeitä asioita hoidettua perheensä kanssa kuntoon. Kovasti harmittelin sitä, että lääkeannostelijaa ei oltu saatu potilaalle aiemmin, se kun hoiti niin hyvin oireet.

Lisätietoa pahoinvoinnin hoidosta saat esimerkiksi terveyskylän palliatiivisesta talosta:

https://www.terveyskyla.fi/palliatiivinentalo/oireiden-hoito/oireet/pahoinvointi

Elämän loppuvaiheessa on luonnollista, että ruokahalu heikkenee ja usein ihminen myös laihtuu. Ruokahaluttomuus on kuitenkin yksi niistä oireista, jotka saattavat aiheuttaa potilaan läheiselle kovaakin ahdistusta. Rakas ihminen laihtuu ja muuttuu hauraammaksi ja vaikka minkälaisia erilaisia ruokia kokeillaan, ei mikään maistu. Syömättömyyteen liittyy huolta ja hätää, ollaanko lähellä saattohoitovaihetta? Miten rakkaamme pärjää, kun syöminen on lähes olematonta? Olenko epäonnistunut läheisenä, kun en saa toista syömään? Syömättömyys johtuu usein sairaudesta tai jos esimerkiksi oireet eivät ole hallinnassa. Syöminen on vaikeaa, jos suussa on hiiva-infektio tai jos nieleminen on vaikeutunutta tai syöminen aiheuttaa vatsakipuja. Toivoisin, että onnistuisimme paremmin hälventämään tätä huolta omaisilta. Usein siihen voikin liittyä huolta ja hätää elämän loppumisesta ja kuoleman läheisyyden konkretisoitumisesta, eikä niinkään itse syömättömyydestä.

Palliatiivisessa hoidossa voidaan ruokahalua koittaa parantaa kortisonilla, samalla se voi hieman helpottaa myös väsyneisyyttä. Ohjaamme potilaita syömään sellaista ruokaa mikä maistuu. Joku potilas kertoi joskus alkaneensa syömään sipsejä, joista ei ollut aiemmin välittänyt. Palliatiivisen hoidon vaiheessa myös tiukkia ruokarajoitteita höllennetään eli saa syödä sitä mikä maistuu, eikä niinkään tarvitse miettiä ruoka-aineen terveellisyyttä. Toki jos ei ole voinut syödä laktoosia tai sairastaa keliakiaa, niin näiden suhteen on ruokavalio syytä pitää ennallaan tai ainakin syödä laktoosittomia tai gluteenittomia tuotteita kuten aiemminkin. Apteekista voi ostaa erilaisia lisäravinteita, joilla voi tukea syömistä. Kaupasta voi valita proteiinipitoisia tuotteita ja välipaloja.

Lisätietoa ruokahaluttomuudesta saat esimerkiksi täältä:

https://www.terveyskyla.fi/palliatiivinentalo/oireiden-hoito/oireet/ruokahaluttomuus

Ruokahaluttomuuteen voi vaikuttaa myös vatsan toimimattomuus. Potilas saattaa ajatella, ettei mitään voi tulla ulos, kun ei saa mitään laitettua suuhunkaan mutta ehkä suuhun ei tule laitettua mitään, kun suoli on täynnä ja sen vuoksi on tukala olla. Vatsan toiminnasta huolehtiminen on todella tärkeää, etenkin silloin, jos käytössä on opiaattilääkitys eli vahva kipulääkitys. Sen yleisin oire on ummetus. Apteekista löytyy erilaisia valmisteita ummetuksen hoitoon. Osaa voi käyttää säännöllisesti joka päivä ja osa tuotteista on tarkoitettu satunnaiseen käyttöön.

Ummetuksen hoidosta saa lisätietoa Palliatiivisen hoidon ja saattohoidon käypä hoito suosituksesta:

https://www.kaypahoito.fi/hoi50063

Meille hoitajille näiden yllä olevien asioiden ohjaaminen, seuranta ja hoito on sitä hoitotyön ydinasiaa. Harmittavan usein kuitenkin törmää siihen, että näistä asioista ei ole potilaiden kanssa riittävästi keskusteltu. Esimerkiksi opiaatti ummetuksen hoitoon on saatettu herätä vasta siinä vaiheessa, kun potilaan vatsa on ollut toimimatta monta päivää ja sen myötä on tullut lisäongelmia. Monesti potilaita kohdatessa tulee yhdellä kertaa paljon asiaa ja kaikki ohjattavat asiat eivät jää ehkä mieleen. Olisikin hyvä, jos pystyisi kontaktoitumaan potilaaseen vielä uudelleen, jotta voisi käydä asioita uudelleen läpi, jos se suinkin on mahdollista.

 

Oirehoito osa 1. Kipu

Oletko koskaan törmännyt tilanteeseen, jossa hoitaja kyselee kivusta mitä merkillisempiä kysymyksiä? Mihin ja miten sattuu? Onko kipu voimakkaampaa levossa tai liikkeessä? Kuvaile kipua, onko se polttavaa, jomottavaa vai pistävää? säteileekö se johonkin? Nämä kaikki kysymykset ovat tärkeitä, jotta saadaan selvitettyä potilaan kipuun liittyviä elementtejä ja saadaan valikoitua oikeanlainen kipulääkitys potilaalle.

Saattohoitopotilaiden yksi yleisimmistä peloista on se, että elämän loppuvaiheeseen tai kuolemiseen liittyy kovaa kipua. Kivusta käydään myös palliatiivisen hoidon vaiheessa paljon keskustelua. On hyvä muistaa, että kaikki potilaat eivät ole kipeitä. Kivun kokemus on yksilöllistä ja se rakentuu useista eri elementeistä. Mutta käydään alkuun läpi kivun määritelmä ja eri tyypit:

·       Kipu: epämiellyttävä kokemus, joka liittyy kudosvaurioon tai sen uhkaan tai jota kuvataan kudosvaurion käsittein 

·       Nosiseptio: kipureseptorin ärsytyksen aiheuttama kivun aistiminen

·       Kudosvauriokipu eli nosiseptiivinen kipu: kipu, jonka syynä on kipureseptoreiden aktivoituminen, kun kudosvaurio on tapahtunut tai se on uhkaamassa 

·       Neuropaattinen kipu eli hermovauriokipu: kipua välittävän hermojärjestelmän vauriosta tai sairaudesta aiheutuva kipu 

·       Viskeraalinen kipu: sisäelinperäinen kipu, jota on usein vaikea paikantaa ja johon voi liittyä heijastekipua

Lähde: Kipu. Käypähoito-suositus 2017. https://www.kaypahoito.fi/hoi50103?tab=suositus

Kipua voi siis olla monenlaista ja sen vuoksi sen mahdollisimman tarkka määritys on tärkeää. Välillä huomaa, että potilaita hieman ihmetyttääkin tarkka haastattelu, mutta tämä auttaa oikeanlaisen kipulääkityksen valitsemisessa. Välillä kipua voi olla vaikea tunnistaa, esimerkiksi vatsan alueen kivut voivat olla sellaisia, että kipu tuntuukin harmittavana olona, on vähän hermot kireellä ja ärtynyt olo. Tästä olosta ei välttämättä arvaa, että syynä voikin olla kipu ja olo helpottuu, kun siihen kokeilee tarvittavaa kipulääkettä.

Kipulääkkeiden ohjaus, vasteen seuranta ja arviointi on yksi tärkeimpiä hoitajan töitä. Ohjausta tulee tehdä, kun lääkäri aloittaa kipulääkitystä, mutta myös säännöllisesti hoitosuhteen aikana. Kipulääkityksiin liittyy usein kysymyksiä tai vanhentuneita käsityksiä. Tästä esimerkkinä vaikka se, ettei vahvaa kipulääkettä uskalleta aloittaa, koska pelätään ettei ole enää mitään vaihtoehtoja, jos tuleekin kovia kipuja. Myös riippuvuutta pelätään. Palliatiivisen hoitolinjan vaiheessa on kuitenkin hyvä punnita vahvan kipulääkityksen hyötyjä ja haittoja. Jos emme hoida kipuja niin hyvin kuin se suinkin on mahdollista, niin elämänlaatu kärsii. Ei jaksa välttämättä tehdä itselle tärkeitä asioita tai viettää aikaa läheistensä kanssa, mieli mustenee ja voi kokea toivottomuutta, jos on koko ajan hankalia kipuja kärsittävänä.

Välillä vastaanotolla tapaa potilaita, jotka kertovat, etteivät ole kipeitä, mutta olemuksesta näkee, että on hankala olla. Voi olla vaikeaa istua paikoillaan, kasvoilla on kireä ilme, eikä oikein jaksa keskittyä keskusteluun. Yhden potilaan kohdalla kysyin useamman kerran, että onko hän kipeä ja vasta kun sanoin, että hänen hankala olonsa tekee minullekin hankalan olon, niin hän suostui kokeilemaan vahvaa kipulääkettä. Seuraavana päivänä kun tapasimme uudelleen ja pitkävaikutteinen vahva kipulääkitys oli saatu aloitettua, otti hän kädestäni kiinni ja sanoi kiitos. Olo oli levollinen ja rauhoittunut.

Itse kipulääkkeitä on todella paljon, enkä lähde tässä käymään valmisteita sen tarkemmin  läpi. Yleensä kipulääkitys muodostuu säännöllisesti otettavasta kipulääkkeestä ja tarvittavasta kipulääkkeestä, jota voidaan ottaa säännöllisen kipulääkkeen lisäksi. Aina ei tällä yhdistelmällä välttämättä saada riittävää vastetta kipuun ja kipulääkitys vaatiikin erityyppisen lääkkeen peruskipulääkkeen rinnalle, jotta kipu saadaan hallintaan. Myös mielialaan käytettäviä lääkkeitä voidaan käyttää osana potilaan kipulääkitystä.

Terveyskylän kivunhallintatalosta saat tarkempaa tietoa esimerkiksi syöpäkivun hoidosta

https://www.terveyskyla.fi/kivunhallintatalo/syopakipu/syopakivun-hoito/syopakivun-laakehoito

Laitan tähän alle yllä mainitusta osoitteesta kopioimani kuvan ja selitteen siitä tähän liitteeksi. Se kuvastaa mielestäni selkeästi, miten myös palliatiivisessa hoidossa olevan potilaan kipua lähdetään usein hoitamaan. Toki tulee muistaa, että kaikki olemme yksilöitä ja hoitavat lääkärit tekevät kivunhoitoon liittyviä päätöksiä potilaan kokonaistilanne huomioiden.

Terveyskylä/kivunhoitotalo/syöpäkipu: Maailman terveysjärjestö WHO kehitti 1980-luvulla yksinkertaisen mallin syöpäkivun lääkehoitoon. Sen tarkoituksena on mahdollistaa kaikille syöpäkivuista kärsiville, hoitotahosta riippumatta, hyvä kivunlievitys. Niin kutsutun porrasmallin perusperiaatteet on omaksuttu terveydenhuollossa maailmanlaajuisesti.

 

 Erikseen haluan vielä mainita, että vahvojen kipulääkkeiden yleisin haittavaikutus on ummetus. Siksi olisikin tärkeää aloittaa vatsantoimintaa vilkastuttavaa lääkettä, kun vahva opioidipohjainen kipulääke alkaa.

Aina emme saa kaikkea kipua pois mutta pystymme sitä kuitenkin lieventämään. Tähän meillä on useampia mahdollisuuksia, kuten ns. ”kipupumppu”. Itse kutsun näitä laitteita lääkeannostelijoiksi koska monesti niissä menee useampaa lääkettä seoksena potilaalle. Näitä lääkeannostelijoita käytetään usein myös saattohoidossa, kun potilas ei pysty enää ottamaan lääkkeitä suun kautta. Pyrimme siis palliatiivisessa hoidossa ja saattohoidossa turvaamaan potilaan mahdollisimman hyvän kivun- ja oirehoidon. Tämä ei kuitenkaan toteudu kaikilta osiltaan vielä Suomessa tasapuolisesti ja niin kivunhoidosta, kuin myös muusta oirehoidosta tarvitaan lisää koulutusta sekä tiedottamista.

On hyvä muistaa, että kipu on kokonaisvaltainen kokemus. Jos potilas on koko ajan kovin kipeä, eikä mikään kipulääkitys oikein auta, niin on hyvä pysähtyä miettimään ja keskustelemaan, että voisiko kyseessä olla jokin muu oire, kuin itse kipu. Kivun taakse voi kätkeytyä pelkoa ja ahdistuneisuutta sairaudesta tai elämäntilanteesta, mutta niitä ei oikein osata pukea sanoiksi. Tämän vuoksi olisikin tärkeää pysähtyä potilaan kivunhoidon äärelle ja käydä keskustelua kokonaisvoinnista.

 

 

Asioiden hoitamisesta muutama sana

Viime kirjoituksessa käsiteltiin hoitotahtoa ja sivuttiin samalla tärkeistä asioista puhumista. Puhumista vaiko enneminkin asioiden järjestelemistä läheisensä kanssa? Oikeastaanhan nämä seuraavat asiat ovat sellaisia, joista meidän kaikkien olisi hyvä puhua ja ennen kaikkea järjestellä edes osittain valmiiksi läheistemme kanssa.

Jos joutuisin osastolle, enkä pääsisi käymään kotonani, kuka olisi se läheinen, joka voisi hakea kotoani postini? Tai jos pääsisin toipilaana kotiin, voisiko joku läheinen auttaa minua asioinneissa eli kauppa-asioissa tai käymään puolestani apteekissa. Jos sairastaa etenevää, parantumatonta sairautta voi joutua miettimään läheistensä kanssa esimerkiksi edunvalvontaan liittyviä asioita. DVV:n sivuilta löytyy lisää tietoa edunvalvonnasta:

https://dvv.fi/edunvalvonta-ja-toisen-asioiden-hoitaminen

Tekemällä edunvalvontavaltuutuksen läheisen kanssa, se ei vielä tarkoita sitä, että läheinen pystyisi hoitamaan puolestasi tärkeitä asioita. Edunvalvontavaltuutuksen voi tehdä valmiiksi. Sitten kun/jos tilanne sitä vaatii, niin valtuutukseen haetaan mukaan lääkärin lausunto ja nämä toimitetaan DVV:n edunvalvontavaltuutuksen vahvistamiseksi. Käsittelyaika on tällä hetkellä 2-3kuukautta. Kannattaa tutustua yllä olevaan linkkiin, sieltä löytyy kattavasti ja tarkemmin tietoa edunvalvontavaltuutuksesta, kuin mitä minä tässä käyn läpi.

Yleisin huoli liittyy usein laskujen maksuun ja siihen, miten niitä hoitaa, jos ei itse ole siihen kykeneväinen. Moni sopiikin ajan pankkiin ja järjestää läheiselleen/edunvalvojalleen valtuuden hoitaa esimerkiksi laskujen maksuja jos itse on siihen kykenemätön, vaikka muistisairauden tai aivokasvaimen vuoksi (tästä järjestelystä saat tarkempaa tietoa omasta pankistasi).

Kevyempiä tapoja kuin edunvalvontavaltuutus on antaa valtuudet Suomi.fi palvelussa läheiselleen. Näin esimerkiksi iäkkäiden vanhempien apuna voi olla kela-asioinneissa tai saa tärkeää tietoa läheisensä voinnista, kun pääsee lukemaan Kanta.fi kirjaukset.

Testamenttiasioita on hyvä laittaa jo hyvissä ajoin kuntoon, erityisesti sen merkitys korostuu silloin, jos ihminen on yksin eli ei ole ketään perijää. Tällöin olisi hyvä miettiä, että onko jokin taho tai läheinen, jolle haluaa perintöä jättää. Samalla voi määrittää, mitä haluaa omille tavaroilleen tapahtuvan. Onko joku läheinen, jolle haluaa lahjoittaa korunsa tai hyväntekeväisyysjärjestö, jolle haluaa jättää asuntonsa perinnöksi. Aina välillä tapaa ihmisiä, jotka olisivat halunneet jättää perintöä ihmiselle, joka on ollut elämässä apuna mutta ei ole saanut tätä aikaiseksi tehtyä. Jos sairastaa nopeasti etenevää sairautta ja aikaa on rajallisesti, ei välttämättä ehdi tai ei ole enää voimia lakimiehen kanssa tehdä testamenttia ja tämä voi aiheuttaa ahdistuneisuutta ja lisästressiä elämän viimeisillä hetkillä.

Elämässä voi olla useita asioita, jotka ovat kesken, kun vakava sairaus yllättää. Harva meistä elää elämäänsä niin, ettei asioita olisi kesken. Voi olla juuri saatu uusi opiskelupaikka, oman yrityksen asiat tai perheeseen liittyviä asioita, kuten avioero. Välillä tätä työtä tehdessä omakin sydän suree, kun perhe, joka on täynnä elämää, unelmia ja tulevaisuuden suunnitelmia joutuukin kohtaamaan sen nurjan puolen. Voidaan joutua luopumaan monesta asiasta rakkaan läheisen lisäksi, yhteisestä kodista, unelmista ja arjesta.

Näistä asioista saa lisätietoa myös sosiaalityöntekijältä. He ovatkin yksi korvaamattomimmista yhteistyötahoista, joiden kanssa tätä työtä teemme. Monelle on sairastumisen myötä tullut taloudellisia huolia. Välttämättä ei ole tietoa esimerkiksi eläkkeensaajan hoitotuen mahdollisuudesta, omaishoitajuuteen tai sosiaalietuuksiin liittyvistä asioita.

Eläkettä saavan hoitotuesta löydät lisää tietoa täältä: https://www.kela.fi/elaketta-saavan-hoitotuki

Omaishoitajuudesta löydät lisää tietoa täältä: https://www.suomi.fi/oppaat/omaishoito?gad_source=1&gclid=Cj0KCQjwzby1BhCQARIsAJ_0t5Pp_FDowzr3nk-rMqKhT_xn844x5sh52fcrc3_pqChl4g3iWs1yiqgaAvqIEALw_wcB

Palliatiivinen hoitotyö on usein asioiden ennakointia, on kyse sitten fyysistä oireista tai potilaan ja perheen jaksamisesta tai elämän loppuvaiheen hoidosta. Nämä asiat ja niiden läpikäyminen on yksi olennainen osa työtämme. Kokemukseni mukaan se helpottaa, kun näitä tärkeitä asioita on hoidettu kuntoon. Saadaan keskittyä elämän hyvään puoleen, viettää aikaa perheen kanssa. Puuhastella yhdessä tai tehdä niitä itselle ja läheiselle mieluisia asioita.